Miksi juuri anime eheyttää sielua/pärisee?

Tuskin kukaan katsoo pelkästään animea, mutta itse ainakin tulee vietettyä valtaosa viihteeseen käyttämästä ajasta animen parissa kuin länsimaisen sikaällö-3D parissa. Tähän, kuten yleensä kaikkeen, lienee tietysti joku syy. Ja milläs muualla sitä lähtisimme käsittelemään kuin psykoanalyysillä. Kulttuurin vaikutus mielenterveyteen on kiistaton ja vaikka siitäkin voisi raapustella jotain, mutta keskityn nyt miksi juuri anime on superior. Mainittakoon nyt taas kerran, että nämä on aika yksilökeskeisiä juttuja.

Nähdäkseni sillä ei ole sen suurempaa vaikutusta, että piirretty vs oikeat ihmiset. Varmaan jotkut käsittävät piirretyt helpommin fantasiaksi, joka vahvistaa todellisuuden ja fantasian eroa, kun toisille katsojille anime nimenomaan on psykologisesti liian totta ja sekoittaa todellisuuden ja fantasian välistä eroa. Piirretyt asettavat vähemmän rajoituksia toteutukselle, mutta onko tälläkään nykyaikana enää väliä. Ja ainahan on ollut kirjallisuus, joten rajoituksista on hankala sanoa. Tietysti anime voidaan yhdistää lapsuuden piirrettyihin, jolloin ero fantasian ja todellisuuden välillä on helpommin käsiteltävä, mutta sisältöhän se ratkaisee. Tai ehkä lapsuuteen yhdistäminen juuri antaakin sitä potkua, koska lol Freud-sensei.

3D < 2D < Moe~

Itse Freud-sensei kirjoitti esseessä ”Kammottava ”kauhusta kulttuurissa ja kauhuelokuvat näyttäisivätkin olevan psykoanalyysin kannalta kultakaivoksia, jotka siis iskevät syvälle sisimpään. Myös useat scifi elokuvat kuten Matrix ja Alien ovat psykoanalyysin kannalta kelpo materiaalia. Mutta kuinka monta kauhuanimea oli tällä kaudella? Viime kaudella? Osaako joku nimetä ylipäätään jonkun muun kuin Higurashin? High School of The Dead on ecchiä, actionia ja sitten vasta kauhua. Mangan/VN puolelta tietysti löytyy kauhua, mutta mitä sieltä ei löytyisi. Japanilaisia kauhuelokuvia toki riittää, mutta näyttää siltä, että animen puolella niitä ei vain ole. Näin ollen voisi päätellä, että anime ei vetoa niin sanottuun kielteiseen puoleen eli pahaan sulautumiseen: minän tuhoutumisen eli joku ottaa vallan itsestä. Alien purkautuu vatsasta, koneet hallitsevat meitä, tuntematon uhka tappaa, asiat, joiden ei pitäisi olla elossa, ovatkin sitä(nuket, irtojäsenet, ruumiit) jne. Tätä on tietysti muuallakin kuin kauhuelokuvissa, mutta kauhuelokuvat ovat nimenomaan erikoistuneet tähän kielteiseen puoleen. Voisin vielä sen verran avata, että teinikauhuleffat eli jossa joukko nuoria lähtee retkeilemään tai ihan mitä tahansa, jossa he ovat keskenään ilman vanhempien ja yhteiskunnan valvontaa. Tällöin heillä on oiva mahdollisuus harrastaa seksiä. Ja mites käykään: yleensä aika helvetin huonosti ja koko joukko tapetaan. Nuorten seksuaalisuudesta siis rangaistaan, se on kiellettyä.

Jos anime siis keskittyykin positiiviseen puoleen eli minuuden tuhoamisen sijaista sen rakentamiseen eli teos antaa aineksia miettiä itseä positiiviselta kannalta. Shonen päähenkilöiltä löytyy aina se power-up ja sarjan aikana he rakentavat tiiviitä ihmissuhteita kavereihinsa. Välillä jopa vihollisista tulee liittolaisia. Pahiksia tulee nuijittua, mutta harvoin heidät tapetaan, varsinkaan jos kyse on ihmismuotoisista pahiksista. Joku voisi todeta, että päähenkilö voittaa sisäisiä demoneitaan, mutta se kuulostaa aivan helvetin typerältä ja kliseiseltä, vaikka onhan niissä pahiksissa tosiaan nimenomaan niitä pahoja piirteitä, joita ei ”saisi” löytyä itsestä. Näkisin kuitenkin päähenkilön sisäisen ja ulkoisen kehittymisen keskeisempänä rakentumisen kohteena. Mutta jos mentäisiin oikein deepille tasolle niin powerupit ovat Gokulla väkivaltainen supersotilas, Narutolla ja Ichigolla demoni,  Luffyllä paholaisen hedelmästä saatu kummallisuus, Gundam piloteilla salattu yli-ihmisyys , niin nämähän ovat melko negatiivisia asioita.

Power-upeissa kiteytyvät shonen-sarjojen positiiviset puolet

Haaremi sarjoissa päähenkilöstä kehittyy nollatason luuserista sulttaani. Haaremisarjat puuttuvat mielestäni kokonaan länsimaisesta kulttuurista, tai pitäisikö sanoa länsimaisesta pelikulttuurista puuttuvat visual novelit ja dating simit. Shonen-sarjoihin löytyy vastaavuus supersankarisarjakuvista, mutta haaremi on hyvinkin uniikkigenre. Tätä pitäisikin analysoida pelien kautta, sillä niiden ehdoilla nämä animetkin ovat rakentuneet. Länsimaisissa peleissä se muija tulee kaupan päälle, hän ei ole pelin itse tarkoitus. Paitsi jos se pitää pelastaa jostain, herpderp, mutta silloinkin se on annettu valmiina eikä sinänsä ole mitään valitsemista. Roolipeleissä ehkä pääsee muijaa valitsemaan, mutta niissäkin on pääkohtana örkkien tappaminen. Tästä päästäänkin siihen, että kumpi nyt on enemmän naisen arvoa halventavaa, mutta jätetään se johonkin toiseen kertaan. Kuten olen jo kertonut, haaremisarjat tarjoavat oivia samastumisen kohteita ”turvallisesti”, mikä on nyt tätä mainittua positiivista minuuden rakentamista.

Samurai-genreä ei tarvitse ihmetellä sen enempää kuin länkkäreitäkään: miehet on miehiä, roistot roistoja ja naiset naisia. Revolverilla ampuminen kysyy taitoa siinä missä miekankin käyttö. Voidaan myös verrata ritareihin. Samurait oman maan historiana vetoavat tietysti paremmin, mutta käsittelevät samaa teemaa: kunnialliset miehet pelastamassa maailman tai jotain ilman kikkailuja. Onko myöskään scifi-genressä muuta niin merkittävää eroa kuin mechat? En keksi tästä mitään nasevaa sanottavaa, joku muu kommentoikoon miksi japanilaiset ovat niin hulluina niihin. Japanilaiset sotaleffat ovat luonnollisesti keskittyneet niihin samuraiaikoihin ja tulevaisuuden scifihommiin kuin itse toiseen maailmaan sotaan toisin kuin länsimaissa. Koska ne otti turpaan lol, ei saksalaisetkaan sotaleffoja tee. Ehkä joskus vielä.

Urheilu/kamppailuanimet ovat myös oma japanilainen taiteenlajinsa, jossa huudetaan liikkeille nimet. Tämä liittyy shoneniin ja urheiluanimeissa on nähtävissä samanlaisia kehitystarinoita kuin yliluonnollisissa tappelushonenissa. Liity go-kerhoon, saa ystäviä, kehity ja ole paras. Hassusti se suosituin urheiluanime on nyrkkeilyä eikä suinkaan itämaisia kamppailulajeja, mutta mangan puolelta niitäkin löytyy enemmän. Korealaiset ovatkin ahkeria tällä saralla (The Breaker, Veritas). Tässäkin on nähtävissä kahta päätyyppiä: luuseri ryhtyy harrastamaan lajia (Hajime no Ippo, Holyland, Karate Shoukoushi Kohinata Kairyuu) tai lajin perillinen puolustaa tyylin kunniaa tai hakevat kostoa (Tough, Vagabond, Gamaran). Kaikissa on kuitenkin kehittyminen niin taistelukyvyiltä kuin henkisesti pääasiana.

Tässä kun aloin miettimään genrejä, niin miksi animesta, tai jopa japanilaisesta viihteestä ylipäätään, puuttuu niinkin merkittävä asia kuin sairaala- ja lääkärisarjat? Tiedän vain yhden kunnollisen tämän genren edustajan, Team Medical Dragon, muut ovat enemmän tai vähemmän höpöhöpöä. Pitääkin perehtyä.

Tämä on tässä vain elävöittämässä tekstiä, tai esittämässä tosi syvällisen ristiriidan

Pohjimmiltaan tässä ”miksi katson animea ja miksi se on parempaa” kysymyksessä lienee kyse siitä, että kristinusko on aika negatiivinen uskonto. Buddhalaisuus, shintolaisuus ja kungfutselaisuus ovat huomattavasti positiivisempia uskontoja. Uskonnot eivät kuitenkaan ole minun alaani, ja joku on noita eroja varmaankin jo miettinyt. Toki animesta/mangasta löytyy myös niitä negatiivisia puolia, jotka eheyttävät sielua yhtä lailla kuin positiivisemmat puolet, mutta tosiaan eri puolelta.  Länsimainenkin viihde tarjoaa kyllä näitä negatiivisia puolia, mutta näkisin että animea juuri katsotaan näiden positiivisten puolien takia. Tämä blogaus käsitteli animea, mutta jokainen varmaan osaa laajentaa aihetta myös esimerkiksi miettimällä suomalaista musiikkia ja verrata sitä jpoppiin, ja sitten hartaasti kelata kummassa niissä on positiivisempi sävy.

Lähteet

Kammottavaa! – Psykoanalyyttinen näkökulma kulttuurin kauhukuvastoon. Välimäki Susanna. Freudin Jalanjäljillä. 2009.