Bakemonogatari ja Nisemonogatari ja SHAFT autismi

Autismi kuvaa hyvin näitä kahta sarjaa. Niihin ei normaali ihminen pääse sisälle. Toinen mahdollinen ja suosittu sellainen selitys on erinäisten huumausaineiden laajamittainen väärinkäyttö. Lopputulos on molemmissa sama.

Olen käyttänyt ilmaisua kikkaileva ja tekotaiteellinen. Tällä on hakenut sitä, että Bake- ja Nisemonogatari eivät ole tosissaan siinä mitä ne tekevät. En tiedä mitä ne yrittävät tai haluavat olla. Tekijät ovat vain läiskineet mitä tykkäävät ja tehneet mitä haluavat. Toisin sanoen, he eivät ole olleet tosissaan siinä mitä tekevät eivätkä välitä. Pitää olla tosissaan jos haluaa saada oikeaa taidetta aikaiseksi.

SHAFTin visuaalinen tyyli ei ole ongelma. Hidamari Sketch osoittaa kuinka hyvin omaperäinen visuaalinen tyyli vahvistaa sarjan muita osioita. Hidamarissa ei tosin voida oikeastaan juonesta puhua vaan hahmoista. Madoka toimikoon parempana esimerkkinä. Baken ja Nisen ongelma on juurikin se, että visuaalisuus on pääosassa eikä hahmojen ja tarinan tukena. Hahmot uhrataan näyttävyyden alttarille.

Ongelmat eivät kuitenkaan pääty tähän. Myös kuuluisat dialogit tappavat hahmojen toimivuutta. Hahmoille on läiskitty sellaisia vuorosanoja jotka eivät sovi heille. Hahmojen uskottavuus kärsii. Tekijöitä ei kiinnosta tai heillä ei ole hajua mitä he tekevät. Kaikista pahinta on jos he tekevät sen tarkoituksella.

Senjougaharan sadismi on erityisen nautittavaa silloin kun siihen viitsitään keskittyä, mutta Bakemonogatarimiehen masokismi ei toimi. Ja koska tekijät eivät välitä, niin miksi minunkaan tarvitsisi sitä sen syvällisemmin pohtia. Dialogit vaihtelevat erinomaisesta täysin surkeaan. Välillä niissä ei ole mitään järkeä ja ne eivät tunnu liittyvän mihinkään. Tähän tasoheittelyn päälle vielä kaikki se massiivinen visuaalisuus, jolla ei ole tarkoitusta, niin sarja on hyvin raskas seurata.

”No miksi sä sitten katot sitä”. Yllä mainitut seikat eivät estä sarjan katsomista ja siitä nauttimista. Siinä on erittäin hyviä kohtauksia silloin kuin autistilla tai huumehörhöllä iskee ajatus, ja jollain ihmeellä hän saa sen ilmaistua vielä sellaisella tavalla, että muutkin ymmärtävät sen. Ne harvat hetket kun dialogi sopii hahmojen suuhun ja visuaalisuus toimii yhdessä näiden kanssa, eikä yksin.

Paras asia mitä tästä animesta on tullut: Forced tootbrushing

Lisäksi liian innokkaat fanipojat ovat lisänneet vastenmielisyyttäni tätä sarjaa kohtaan, ja olen saattanut kuulostaa negatiivisemmalta Bake- ja Nisemonogataria kohtaan kuin oikeasti olen. Fanipojat ovat ikuinen ongelma josta on jo jauhettu. Taino mitä jauhamista siinä edes on. Kaikella tuppaa olemaan hyvät ja huonot puolensa, eivätkä järkevät ihmiset vedä herneitä nenään silloin kun joku mainitsee huonoista puolista. Listaan Bakemonogatarin hyviin sarjoihin ja suosittelen sen katsomista. Joskus sarjaa kannattaa suositella erityisesti sen huonojen puolien takia.

Ihmettelen vain, miksi ihmeessä joku hehkuttaisi tätä parhaana animena ikinä. Sehän tietysti saatan olla vain minä kuka on liian tyhmä ja jäykkä tajuamaan Bake- ja Nisemonogatarin parhautta. 2deep4u, ja nyt joku huomauttaa että suosikkisarjani Neon Genesis Evangelion on ihan samankaltaista kikkailevaa tekotaiteellista paskaa. Ei ole, ja olen sitä yrittänyt perustella. NGE etenee mechagenren ja animen yleisiä polkuja psykologisella otteella. Bake ja Nise ehkä päällisin puolin näyttäisivät kulkevan haaremikomediamysteeri-polkua, mutta oikeasti ne riehuvat ja juoksevat ympäriinsä keskellä metsää. Sitä on hauska ja mielenkiintoista seurata, mutta se on vaan pirun rasittavaa seurattavaa loppupeleissä.