Takeo Doi – The anatomy of dependence 6/7 Amae and modern society
Kun puhutaan modernista yhteiskunnasta, on syytä haukkua nuoret heti alkuunsa. Nuorten kapina on käsitelty teema sekä kirjallisuudessa että psykoanalyysissä. Kuuluisin lienee Freudin Oidipus-versio ja meitä suomalaisia koskettava Kalevalan häräntappo. Doi esittelee japanilaisen version eli Momotaron. Muistaakseni Haganain mangassa ainakin oli versio Momotarosta. No mutta tyyppi on syntynyt persikasta, ei tunne yhteyttä vanhempiinsa, vaikka he hänestä pitävätkin. Sitten Momotaron pitää aikuistumisriittinä lähteä tappamaan demonit saarelta. Apuna puuhaa jotain elikoita, mutta ei tietenkään aikuisia. Riehuttuaan saarella rauhassa Momotaro palaa aarteiden kanssa kotiin ja happy end. Doi spekuloi, että Japanissa oli ongelmana, ettei heillä oikein ollut isähahmoa ketä vastaan kapinoida. Vanhempi polvi oli yhtä hukassa kuin nuorisokin 1960-luvulla. Ennen pystyttiin demonisoimaan ulkomaita tai ulkopuolisia, mutta nyt demonit ovat alkaneet löytymään rajojen sisältä. Doi puhuu aika kummasti, että 1970-luku olisi mullistusten ja kriisien vuosi, joka johtaa uuteen aikaan. Havaintojeni mukaan joka aikaa tunnutaan kuvaavan tuolla tavalla.
Aihetta jatketaan alienation of man (sosiaalinen vieraantuminen) -käsitteellä. Aiheesta on niin hyvä pätkä, että otetaan suora lainaus:
”Man’s anxiety stems from development of science. Science, advancing without pause, has never permitted us to pause, even for a while. From walking to the jinrikisha, from the jinrikisha to the horse carriage, from the horse carriage to the streetcar, from the streetcar to the automobile, then the airship, then the aero plane, on and on, never allowing one to stop and rest. No one can tell just where we shall end up. It is terrifying.”
Vanhaa polvea ja muita umpimielisiä tunnetusti hirvittää teknologian kehittyminen. Tämä lisää sukupolvien välistä kuilua. Siitä en tiedä onko teknologian kehittymisen pelko aiheellista. Liikaa teknologian kehittymiseen ei kannata kuitenkaan luottaa, kuten erilaistet valtion IT-hankkeet ovat osoittaneet.
Madoka-faneja kiinnostanee Doin Faustin tulkinta tähän aihepiiriin liittyen.
”Faust appears as a Renaissance man, but unlike the actual Renaissence man he does not exude confidence and joy; rather, he is sick of thought and study. Despairing of the self, he determines to end his life by taking poison. He is deterred by the sound of an Easter hymn, yet this does not mean that his faith has been reborn; indeed, he only realizes afresh his own lack of faith, and it is the recollections of happy childhood invoked by hymn that make him give up his idea of suicide. Casting prudence to the winds, he abandons himself to all the temptations that Mephistopheles can provide. Yet, despite this, he still dies without having experienced true satisfaction; and as he dies Goethe has a heavenly choir sing: “Das Ewig-Weibliche zieht uns hinan.”
Doin mukaan tämä on modernin miehen sielun kuvaus. Ihminen turvaa kaiken järkeen, mutta siitä seuraa vain epätoivo. Onneksi tuo lopun kappale antaa toivoa ja uutta suuntaa. Ja suuntahan on tietysti amae, mikä kyllä sopii aika täydellisesti Faustin loppusanoihin, jos sen niin haluaa nähdä. Voikin miettiä oliko Madokakin vain nykyajan kärsimyksen kuvaus, jonka lopussa annettiin vain lupaus Jumalattaresta, joka vetää meitä puoleensa.
Doin mukaan Japanista on tullut ”The fatherless society”. Sodan jälkeinen sukupolvi on menettänyt itseluottamuksensa, eikä pysty tarjoamaan mallia uudelle sukupolvelle. Tämä on johtanut kutistuneeseen isän rooliin. Sodan jälkeen Japanissa tuli ilmiö ”school phobia” eli kieltäytyminen kouluun osallistumisesta. Tutkimuksissa selvisi, että näissä tapauksissa perheen isä oli järjestelmällisesti ”weak figure”. Isä, tai isänmurha, on aika keskeinen teoria psykoanalyysissä ja Doi käsittelee asiaa hyvin laajasti. Näkökulma on kuitenkin lähinnä länsimaisen ajattelun esittely japanilaisille. Isänmurha ei ole onnistunut Japanissa, koska vanhalla sukupolvella ei ole riittävää itseluottamusta ja tämä on aiheuttanut syvän sukupolvien välisen kuilun, tyhjyyden. Huomatkaa yhteys aikaisempaan blogaukseen. Mielenkiintoista on, että miksi 1960-luvulla oli tämä tilanne ja miksei se ole parantunut vielä 2010-luvulla.
Loppuun vielä Doi ihmettelee nykymaailmaa, jossa lapsuuden ja aikuisuuden raja on hämärtynyt. Tässä kappaleessa on kuitenkin suoraan sanottu se, mikä on melkoinen olennainen asia animen katsomisen kannalta. Tosin älykkäimmät lukijat tajusivat varmaan jo sarjan ensimmäisessä blogauksessa tämän. ”The desire to look cute is, as hardly needs pointing out, a typical expression of amae”. Söpöltä näyttäminen ilmaisee halua amaeen eli riippuvuuteen ja huolenpitoon, halua läheiseen ihmissuhteeseen. Länsimaissa naisten kohdalla tämä nähdään alentumisena, kuten eräässä blogini kommentissa jo todettiinkin. Jos culture of kawaii ja ”moeshitti” vituttaa, ei japanijutut ole luultavasti sinun juttusi.
Ei kommentteja ;___;