Otakupsykologiaa: Yksinäisyys

Ennen käytin termiä hikkypsykologia, mutta siirryn nyt käyttämään termiä otakupsykologia. Hikikomori termiin liittyy se ongelma, että henkilö ei välttämättä katso animea. Lisäksi Jari Lehtinen määritteli otakun tarkoittamaan nykyaikaista animen katsojaa, joka siis viettää enemmän tai vähemmän hikikomori life styleä 2D maailmaan syventyneenä. Ja on mitä tahansa epämuodostuneen kannibaalinekrofiilipedofiilisarjamurhaajan ja Japanin pääministerin välillä. Alan siis selkeyden vuoksi käyttämään termiä otaku hikkyn sijasta. Lisäksi yhteisen termistön käyttö on erittäin suotavaa millä tahansa alalla, ja tällä alalla ”Animen Aika” on pätevä perusteos.

Tällä kertaa burgerointi liittyy siihen, että Journal of Psychology uusin numero käsittelee yksinäisyyttä ja ennen kaikkea se on vapaasti kaikkien luettavissa. (Korjataan: oli viikon verran) Ja koska autismivoimiini kuuluu tällaisten tiedejulkaisujen lueskelu ja noissa artikkeleissa mainittiin muutama mielenkiintoinen juttu, niin ajattelin blogata aiheesta. ”So ronery ;__;” on kuitenkin melko otaku/lautakulttuuriin kuuluvaa.

Yksinäisyyden ja yksin oleminen on erottu tutkimuksissa käyttäen sitä huomiota, että:

” This reflects the recognition that some individuals may be alone or socially isolated and be quite happy with that situation. In contrast, other individuals may be involved in a large number of interpersonal relationships yet be dissatisfied with important aspects of their relationships (e.g., the quality of the relationships; lack of a particular type of relationship, such as a romantic relationship) and experience feelings of loneliness”

Lisäksi sosiaalisen eristäytymisen ja yksinäisyyden erotteluun ovat jotkut jätkät joskus kehittäneet hienon mallin, jonka nimi on ”the cognitive disperenacy”.

” According to this model, individuals develop an internal standard or expectation against which they judge their interpersonal relationships. If their relationships with others exceed this standard, then individuals are satisfied with their relationships and do not experience feelings of loneliness. If their current relationships with others are below this standard, then individuals are dissatisfied with their relationships and experience feelings of loneliness.”

Nämä tulivat esille tai ainakin sivusin temperamenttiblogauksessani ja asia lienee tuttu kaikille, jotka ovat sellaiset sivistyssanat kuulleet kuin ekstrovertti ja introvertti, tai muuten vaan huomanneet ei olemassa standardimäärää kuinka paljon ja minkälaisia ihmissuhteita pitää olla. Tällä kertaa asiaa tutkittiin lukiolaisilla käyttämällä yleisesti hyväksyttyjä kyselylomakkeita läheisten ihmissuhteiden ja yksinäisyyden mittaamiseen, niin kuin psykologiassa ja tieteellisessä menettelyssä yleensä on tapana.

Tuloksissa tuli yllättäen esille, että jos henkilön todellinen kaverimäärä ylittää ideaalisen kaverimäärän niin yksinäisyys lisääntyy. Homma ei siis olekaan lineaarista. Syyksi tutkijat epäilevät, että lukiolaiset tietävät ideaalisen kaverimääränsä, mutta eivät sitä kuinka usein haluaisivat osallistua sosiaaliseen aktiviteettiin. (Lisäksi mittaustulokset voivat olla päin persettä[pieni otos, lomakkeiden soveltuvuus], mikä pitää aina näissä muistaa, mutta ei kannata liikaa paneutua tässä blogauksessa, jonka tarkoituksena on lähinnä pohdiskelu.) Tätä ilmiöitä ei löydetty samankaltaisessa collegeopiskelijoihin kohdistuvassa tutkimuksessa.  Näin ollen tutkijat arvailevat, että ne joilla oli paljon kavereita, mutta eivät olleet tyytyväisiä, vähentävät kaverimääräänsä kun he varttuessaan oppivat oikean ideaalikaveritasonsa.  Näistä tuloksista voidaan siis päätellä, että yksinäisyys ei ole sama kuin yksin oleminen. Lisäksi myös paljon kavereita omaavat voivat olla yksinäisiä. Ei ehkä uusi asia, mutta se on aina kivaa kun on TUTKIMUS tukena.

Toinen jännä artikkeli oli tutkimus, joka käsitteli Emotional Intelligencea eli tunneälyn ja yksinäisyyden suhdetta. Jännää tässä ei ollut se, että korkean tunneälyn omaavat eivät olleet yksinäisiä vaan se, että tunneälyn määrittely on vielä avoin, mutta yksi määrittely on lähes sama kuin normaaliälykkyydenkin eli kyky prosessoida informaatiota ja ratkaista ongelmia. Toinen näkökulma tunneälyyn on se, että se on joukko positiivisia persoonallisuuspiirteitä kuten korkea motivaatio, itsetunto ja optimismi. Tutkimuksessa todettiin, että tunneäly korreloi tyytyväisyyden, elämän tarkoituksen läsnäolon (presence of meaning), kaverilukumäärän, kaveripiirin saatavuuden kanssa ja nämä taas merkitsevät pientä yksinäisyyttä. Tunneäly ei kuitenkaan liittynyt elämän tarkoituksen etsimisen kanssa (search of meaning, käännökset oma keksimä), mikä hämmästytti tutkijoita.

” It may be that searching for meaning in itself is not an “emotional” or “social” strength, as opposed to finding and attaining meaning, which seem to provide a sense of social and personal strength in the face of social adversity (as in loneliness). So why is it not correlated with EI? One may suggest that meaning may be attained through many paths: religious, social, contemplative, and so on.”

Eli jos etsii ja löytää elämälle tarkoituksen, niin elämän tarkoituksen olemassa olo edistää muita positiivisia seikkoja, jolloin myös yksinäisyys vähentyy. Mielenkiintoista, sillä usein saa laudalla(ja tietysti myös muualla) lueskella postauksia, joissa tuntuu elämältä puuttuvan suunta. Sinänsä hyvä tietää, että tämä seikka ei ole kytköksissä tunneälyyn. Muuten varmaan yleisessä tiedossa olikin, että elämässä kannattaa olla jotain tekemistä tai voi vähän tympäistä.

Koko roskan mielenkiintoisin lause on tämä, joka liittyi tuon lukiolaistutkimuksen jälkipohdintaan:

” Measures of social contact via the Internet and other technologies should also be incorporated into future examinations of the relationship between loneliness and social contact.”

Tämä lause implikoi, ettei netin vaikutuksia ole tutkittu tähän aihepiiriin liittyen. Mikä on suorastaan aika kummallista, koska vuosi on 2012 ja itse ainakin koen netin vähentävän yksinäisyyttä ja toimivan sosiaalisena aktiviteettina. Tähän kai yleisin vasta-argumentti on, että netti ei korvaa fyysistä läheisyyttä, elekieltä, tunteiden tulkitsemista, aitoa empatiaa yms., mikä on tietysti aivan totta. Tapana on kuitenkin yleensä tutkia tällaiset asiat eikä huudella. Sinänsä nettiterapioiden toimivuus on todettu. Ja koska terapiasta on vitsailtu, että se on maksettu ystävyyssuhde, niin voisi myös kuvitella toisin päin, että ystäville puhuminen netissä toimisi myös terapeuttisesti. Tämä oli nyt puhdasta mutuilua.

Lisäksi tuossa pohdittiin myös vanhusyksinäisyyttä, joka on sitä todellista ”so ronery ;__;” -kamaa, mutta miksipä se meitä nuoria otakuja kiinnostaisi.