Saito Tamaki: The Psychopathology of the Otaku

Kyseessä on kirjan “Beautiful Fighting Girl” ensimmäinen luku. Älkää antako kirjan nimen hämätä, se on ilmeisesti markkinointitarkoituksessa jätetty kääntämättä kokonaan, eikä kuvaa kirjan sisältöä. ”Sento bishojo no seishin bunseki” on alkuperäinen nimi eli kirjan nimi sisältää sanan psykoanalyysi. Parempi nimi olisi ”Otakun psykoanalyysi”, mutta toisaalta se viittaisi potilaskertomukseen, mitä tämä kirja ei ole. Kyseessä on kuitenkin psykiatrin kirjoittama kirja otakuista.

Käsittelen ensimmäinen kappaleen nyt erillisenä, koska se on kappale joka vaatii tuntemusta (ylläri ylläri) psykopatologiasta. Kirjan muut osiot eivät ole niin vaativia kuin tämä luku, ja voin tästä syystä suositella tätä kirjaa kaikille otakuille. Doihin verrattuna tämä on kevyt ja selkeä teos. Tässä ensimmäisessä luvussa Saito esittelee päänäkemyksensä ja seuraavat luvut ovat niiden perusteluita ja niihin syventymistä.

Rei on mun waifu

Kirjan alussa on heti jännää kuinka Saito kirjoittaa, että hän ei ole otaku, mutta ei voisi elää ilman mangaa. Koska manga on aivan normaali asia Japanissa, täytyy tätä kirjaa lukiessa muistaa, että otakut harrastavat nimenomaan animea. Saiton kirja voi kuulostaa otakujen puolustuspuheelta, mutta sitä se ei ole. Lääkärit ja varsinkin psykoanalyytikot pyrkivät ymmärtämiseen, jolloin arvolatautuneita kommentteja kirjoissa on harvoin. Paitsi jos asia liittyy hyvinvointiin, jota lääkärit jostain kumman syystä tuntuvat arvostavan paljon.

Otakun stereotyyppinen perusmääritelmä:

”Otaku are immature human beings who have grown up without being able to let go of infantile transitional objects such as anime and monsters. They avoid contact with reality for fear that it will harm them and instead refuge in a world of fiction. They are afraid of adult relationships, particularly sexual relationships, and find sexual stimulation only in fictional constructs. In psychiatric terms they would be classified as schizothymic.”

Jossain tapauksissa totta, mutta stereotypiat ovat turhia. Ne eivät paljasta mistä otakuissa on oikeasti kyse.  Saiton mukaan otaku on uniikki ja outo yhteisö, joka on syntynyt modernin mediaympäristön ja japanilaisen murrosikäisen psyykeen interaktiosta. Hän mukaansa otaku on, kun arvolatautuneet kommentit siivotaan pois:

  • a person with a strong affinity for fictional contexts
  • a person who makes use of fictionalization as a way to possess the object of his or her love
  • a person who inhabits not just two but multiple orientations
  • a person capable of finding sexual objects in fiction itself

Havaittavissa on fiktion vahva rooli. Saiton mukaan otakut eivät  kuitenkaan sotke todellisuutta ja fiktiota. Ne, ketkä hyökkäsivät Gainaxin toimistoa vastaan ja häiritsivät Annoa, olivat faneja. Otakut kirjoittivat vaihtoehtoisia loppuja tai kokonaan uusia tarinoita Evasta. Faneille tekijä on absoluuttinen. Otakuille ei. Otakut eivät ole vain faneja, he ovat ”connoisseurs, critics and authors themselves”. Tämä tuottajan ja kuluttajan välisen rajan häilyvyys onkin eräs otakun merkittävä piirre. Otakut eivät ole faneja, jotka vain kuluttavat. Otakuja, joita häiritsee ”juhakkin mono” eli over18 eli pornomateriaali lempihahmoista, pidetään otakupiireissä vääräoppisina, jopa perverseinä. He eivät käyttäydy otakun lailla, sillä he sekoittavat todellisuuden ja fiktion. ”Being an otaku means being able to keep one’s idolization of a character neatly within the boundaries of aesthetic performance” eli waifusta tehty porno ei haittaa oikeaa otakua. Se, että kieltäisi fiktion tekemisen fiktiivisestä hahmosta, on koko otakupsykologian vastaista. Vain sekopää repii doujinin jossa hänen waifuaan kuvataan ”epämääräisissä” tilanteissa.

Oiva esimerkki sento bishoujoon kohdistuvasta fetismistä

Miksi näin? Perustelut ovat lacanilaista psykoanalyysiä ja käytännön havaintoja. Jos psykoanalyysi on abstraktia ja symbolista, niin lacanilainen suuntaus on sitä vielä kahta kauheammin. Mutta perusideana on kuitenkin se, että otakun psykopatologia on rakentunut fiktion kerroksista, fiktio ja todellisuus eivät ole toistensa vastakohtia. Fiktiota on todellisuudessa tai pikemminkin todellisuutta on fiktiossa. Liikkuminen ei tapahdu fiktion ja todellisuuden välillä vaan fiktion ja fiktion välillä. Tästä johtuen todellisuus ja fiktio eivät sekoitu (vaihdu keskenään) otakujen kohdalla. He pystyvät erottamaan todellisuuden ja fiktion. Tämä on abstraktia kamaa, mutta jatketaan esimerkeillä jotka toivottavasti selventävät mistä tässä on kyse. Filosofit ja tutkimusmenetelmiin perehtyneet voisivat luultavasti ajatella tätä fenomenologian/relativismin/eksistentialismin kautta, että ”todellisuus” on vähän niin ja näin. Positivismin edustajille tällainen näkökulma on erittäin vaikea käsitettäväksi. Jos psykoanalyysi lähtee tiedostamattomasta, eli kaikki ovat tuntemattomien viettien vietäviä, niin tämä lacanilainen näkemys lähtee siitä, että tämä neuroottisuus perustuu semiotiikkaan, mikä tekeekin tästä suuntauksesta erittäin käyttökelpoisen selittäessä kulttuurin tuotoksia, mutta erittäin abstraktin ja vaikeaselkoisen.

Otakut eivät ole materialistisia. Otakut yleensä luokitellaan maanikoiksi eli intohimoisiksi keräilijöiksi, mutta tässä tulee valtava ero. Saiton jaottelun mukaan keräilijät keräävät materiaa kuten kolikoita, kameroita, lintubongausta, hyönteistenkeräilyä. Hän luokittelee junat, figuurit, MANGAN, tietokoneet, scifin, okkultismin, B-luokan idolit, ”potential crossover objects” eli ne eivät ole selkeästi maanikko- tai otaku-objekteja vaan jotain siltä väliltä. Otaku-objekteja ovat anime, videopelit (eroget yms., ei  siis kaikki videopelit), seiyuut, C-luokan idolit, dojinshi, yaoi. Keräilijät keräävät käsin kosketeltavaa tavaraa. Otakuilta tämä käytännöllinen materiaalisuus puuttuu. Molempia yhdistää että kiinnostuksen kohde on hyödytön ”oikean” elämän kannalta. Näitä erottaa ”difference in level of fictional context”. Esimerkiksi dokumenteilla on matala fiktion taso ja mitä kauemmaksi alkuperäisestä materiaalista päädytään, niin sitä enemmän fiktion tasoa. Otakut ovat kiinnostuneet näistä fiktion rakenteista ja sisällöistä. Tämä on erittäin merkittävää shittiä psykopatologian kannalta, mutta vaikeasti tajuttavaa. Onneksi Saito käyttää metaforaa asian selvittämiseen, joka ei kyllä välttämättä avaa tätä juttua yhtään sen selkeämmin. ”We could say that maniacs are enchanted by the aura of the original object, while the otaku fashion an original aura of their (fictional) reproductions.”

Otakut internetyhteisöissään

Otakut ovat kiinnostuneita moesta. Moe kuvastaa täydellisesti tuota ”affinity for fictional constructs”. Kuten kaikki varmasti tietävät, objekteista on tehtävä omia omistamalla ne. Keräilijän objektit ovat fyysisiä, mutta miten fiktion omistaminen tapahtuu? Saiton mukaan ”fictionalization” kautta.

”What otaku enjoy is not making fiction into material form. Nor, as is often claimed, do they derive enjoyment from confusing reality and fiction. Their goal is simply to take fictions that are out there and promote them to fictions that are theirs alone. […] It may be that cosplay and fan magazines are best understood as examples of this process of fictionalization. Popular anime always attract so called SS writers (Short/side story eli fanfic?) […]  What is the motivation behind this form of expression that does not earn them a penny? Is it self-promotion? A service to other fans? If it were just that, surely parody or criticism would be more effective. I believe that “SS” is precisely how otaku manage to possess these works. They let the work “possess” them, weave a different story out of the same materials, and share it with the community. This process is kind of “ritual of possession” practiced within the otaku community.

(SS on nähdäkseni korvattavissa millä tahansa fanituotoksella.)

Disney-otakuja ei olemassa. Eikä pelkästään Disneyn seksuaalisuuden ja copyrightien takia. Ne ovat materialistisia. Disney on ”todellisuutta”. Kukaan ei runkkaa Minni Hiirelle, Disney ei ole tarpeeksi fiktiivistä siihen.

Loistava esimerkki otakukulttuurin luovuudesta ja objektin omistamisesta

Palataan otaku-todellisuus-fiktio asetelmaan, jonka mainitsin alussa.

”People who have an otaku mentality, with a high affinity for fiction, are likely to have a latent discomfort with reality whatever or not they have actually been able to adapt to it. But this is not a serious issue for them it is more on the scale of, “Everyday reality is a drag!” At the very least we can say this refusal to adapt does not lead in any simple way to the flight from reality and thence refuge in a fictional world.

 

Hard-core otaku have their own unique stance toward fiction and are able to enjoy anime, for example, on multiple levels. To put this in the terms I used earlier, they are able to switch freely between levels of fictional context. As I mentioned earlier, they see reality as a kind of fiction. Since this means they do not necessarily privilege reality, it can easily mistaken for an avoidance of reality. So while otaku do not in any way “confuse fiction with reality”, they are uninterested in setting fiction and reality up against each other. If anything they are arable to find reality equally in both fiction and reality.”

Kursivoinnit olivat oma keksimiä. Yllä oleva kuulostaa melkoiselta uliuliuliuli otakut uniikkeja lumihiutaleita ja vittu mitä paskaa muutenkin. Saito kuitenkin perustelee nuo väitteet hyvin. Lisäksi omat havaintoni eivät sodi tuota käsitystä vastaan, päinvastoin.

Otakut ovat aina jonkun sortin kriitikoita. Saito menee jopa niin pitkälle, että sanoo että fani joka on kadottanut kriittisen näkökulmansa, ei ole otaku. Fanien ja otakujen ero ei ole jäänyt huomaamatta Suomessakaan. Saiton mukaan kriittisyys on keskeisessä osassa luodessa uutta fiktiota.

”Omistusfiktioprosessi” aiheuttaa sen, että otakut voivat jutella loputtomasti keskustella animesta, sillä he puhuvat myös oma suhtautumisestaan kyseiseen tuotokseen. Näissä otakukeskusteluissa on myös jännää se, että intohimoinen suhtautuminen sarjaan ei estä kriittistä ja objektiivista tarkastelua sarjan suhteen. Näiden tasojen välillä pystytään liikkumaan sujuvasti ja häiriöttä. Suomessa tätä ilmiötä kuvaavaksi sanaksi on muodostunut ”burgerointi”. Tämä on sinänsä hyvinkin mielenkiintoista, sillä Saitokin mainitsee, että otakua ei pidä sekoittaa autismiin eikä hikikomoriin, vaikka kaikki nämä elävät omissa maailmoissaan.

Mutta haha luulitteko että kirja olisi otakun ylistystä? Ei suinkaan, Saiton mukaan otakut ovat epäkypsiä ja lapsellisia. Otakuksi tullaan murrosiässä eli otakut eivät pääse murrosikävaiheen ohi. Lapset eivät ole otakuja. Ei sen takia että lapsuudessa olisi normaalia katsoa animea vaan sen takia, että murrosiässä tulevat esille sekundaariset seksuaaliset piirteet. Ja tämä juuri määrittelee otakun, sillä otatkut ovat eniten otakuja juuri seksielämän kohdalla.

”For those of you who are still not sure what I am saying, let me make it perfectly clear. I am saying that you can tell an otaku by whether he is able to use the image of a female anime character as an aid to masturbation”.

Kuten alku viittaa, Saito perustelee hyvinkin tarkasti seksuaalisuuskysymyksen, mutta yksinkertaistaa sen tyhmille. Yllä oleva on typistetty versio, sillä hahmon ei tietenkään tarvitse olla naishahmo. Seksuaalisuus onkin erittäin monitahoinen asia, varsinkin psykoanalyysin kantilta. Mutta tuo on tietysti luonnollinen lopputulos kun otetaan huomioon, miten Saito kuvasi kuinka otakun psykopatologia nimenomaan rakentuu fiktiosta. Otakujen runkkaaminen animehahmoille tuskin yllätti ketään, mutta seuraava väite ei tunnu menevän kalloon sitten millään, vaikka se on ns. kolikon kääntöpuoli. Otakut ovat harvoin homoseksuaaleja ja vielä harvemmin heillä on oikea lolita-kompleksi.

”Why is that that otaku are not perverts in ’reality’? As far as I know, in real life otaku tend to choose perfectly respectable members of the opposite sex as their partners. My personal impression is that marriage to another otaku of the opposite sex tend to be seen as the perfect ending to life as an otaku. For this reason I believe the otaku are characterized by a decisive gap between perverse tendencies in the imagination and ’healthy’ sexuality in daily life.”

Todellisuuden ja fiktion taso on hämärtynyt heillä, ketkä luulevat että fiktiivinen on totta ja fiktiivinen johtaa tekoihin todellisuudessa. Miyazaki on Saiton mukaan ainoa tapaus kuka on astunut fiktiivisten makujen ja todellisten tekojen välisen etäisyyden yli 30-vuotisessa otakujen historiassa. Kirja on vuodelta 2000, joten mielestäni voidaan lisätä että 40-vuotinen historia. Niin ja kirjan nimen mukainen sento bishojo-hahmo sisältää tietysti kaikki kuviteltavissa olevat seksuaaliset perversiot (homoseksuaalisuus, pedofilia, sadismi, masokismi ja fetismi) ja on näin ”a remarkable invention of otaku bricolage”.

Oikeesti se kyl on Asuka kuka on mun waifu

Saiton otakuteoriaa on vaikea ymmärtää, jos lähtökohta on tiukan kaksijakoinen. Se lähtee monitasoisesta mielen rakentumisen teoriasta, jossa fiktion merkitys on keskeinen ja kuinka tämä fiktio sitoutuu reaalimaailmaan. Jos lähdemme freudilaiselle linjalle niin juurikin torjutut vietit aiheuttavat neurooseja ja perversioita. Otakut toteuttavat perversioita imaginäärisellä tasolla, joten torjuttuja ajatuksia ei näin muodostu jotka ajaisivat joko sairauksiin tai tekoihin, mutta tässä nyt sotken Freudia ja Lacania.

Laitetaan muutama ajatus suomalaisilta eliittiharrastajilta anonyymisti ircistä. Kaikilla on ikää vähintään yli 20 ja animen harrastamista takana vuosikausia. Kukaan heistä ei ole myöskään tätä kirjaa lukenut. Kysymys oli ”mitä mieltä ootte väitteestä että otakut ei sotke fiktiota ja todellisuutta?”

  • <x> mut en mä sit muuten oikein tiiä, harvemmin kai aikuiset ihmiset nyt muutenkaan sotkee fiktiota ja todellisuutta ja otakut lienee yleensä aikuisia ihmisiä kuitenki
  • < y> Joskus nuoremmilta harrastajilta kyllä katoaa rajat todellisen ja piirretyn välillä.
  • <z> ei japanissa ole alle yläasteikäisiä otakuja
  • <y> Otakuna oleminen tarkoittaa kyllä sitä, että hyväksyy sen, että on jännät kiinnostuksenkohteet. Ja rakastaa niitä jänniä kiinnostuksenkohteita.
  • <x> kyl otakuus mun mielestä implikoi sellasta tietynlaista kypsyyttä ja sit toki ehkä tietynlaista manchildiutta siihen sen päälle :–D
  • <z> Harrastus on elämän ykkösasia ja kaikki muu vaan jotain sen ympärillä. Et tässä mielessä otakut on manchildeja joo.
  • < y> Animeharrastus on vain vaihe nuoruutta.

Yhdistäminen Saiton kuvauksiin ei liene vaikeaa. Otakuna oleminen vaatii tietynlaista lapsen mieltä, mutta toisaalta niin kypsää mieltä, että fiktiota pystyy käsittelemään. Jos mietimme keskusteluita nimenomaan otakufoorumeilla kuten 4chanissa, niin ne ovat erittäin hyvä esimerkki otakujen psyykkeestä. Keskusteluissa sotketaan surutta aivan kaikkea. Ne ovat yhtä aikaa asiallisia että asiattomia keskusteluita. Ensimmäinen viesti voi olla sarjan tiukkaa juonianalyysiä ja seuraava viesti voi olla toivomus yhdynnästä sarjan hahmon kanssa. Tai viestit voi olla toisinkin päin. Eikä tässä ole mitään outoa. Myös waifublogi antaa hyvää ideaa siitä, mitä otakun fiktion rakastaminen tarkoittaa.

Esimerkki siitä miten otakujen keskustelut toimivat

Itseäni jäi vaivaamaan eniten se, että Hägglund kirjoissaan Murrosikäisen Psykoanalyysi ja Ruumiillisuuden Kosketus käsittelee juurinkin tällaista eri henkisillä tasoilla liikkumista. Itse asiassa blogasinkin tästä kirjasta seuraavaa: ” Tosin Hägglund tarkentaa eräässä toisessa kirjassaan, että nuoruusikäisenkin kohdalla on kyse luovuudesta, mutta ei taiteellisesta sellaisesta. Hän kuvailee, että kyseessä on vapaiden ajatusten liikehdintä, jota ei vielä pysty sitomaan pitemmälle vievään luovuuteen”. Ja nyt jos yhdistämme Saiton mietteet siitä kuinka otakut ovat jääneet murrosikään, niin tota tää on varmasti jotain tosi deeppii. Hägglund tuskin tietää japanilaisesta otakukulttuurista. Mutta se, miten hän yhdistää luovuuden murrosikäiseen mieleen ja luovuuteen, on huomion arvoista. Olen vahvasti sitä mieltä että fanimateriaali, oli se missä tahansa muodossa, on se asia mikä tekee, tai on oikeastaan osoitus, animesta erityistä.

Ja loppuun lainaus joka jätti allekirjoittaneet hiljaiseksi. Jokainen vetäköön omat johtopäätöksensä.

“They (Saiton circlen otakujäsenet) all happened to be psychiatrists, psychiatry being the profession with the highest proportion of otaku among its members. I spare the reader the details of the endless conversations among the members of a certain psychiatry department during the Evangelion boom of 1997.”