Japanin matka 4
Tällä kertaa Japanin matkan päämotivaattorina olivat kuuluisat kirsikankukat. Työpaikan vaihdon johdosta lomapäivät olivat kortilla, jolloin pitkälle 16 päivän lomalle oli kaksi hyvää ajankohtaa: pääsiäinen tai vappu+helatorstai-combo. Ja koska pääsiäisen lennot olivat kalliimman puoleisia ja lomapäivien optimointi helpompaa vappu+helatorstaina, niin valinta kohdistui jälkimmäiseen. Tämä taas tarkoitti sitä, että kirsikankukka-aika on mennyt ohi muualla kuin pohjoisessa, jolloin reissu suuntautui kohti Hokkaidoa. Lisämausteena reissulla oli Golden Week, eli Japanin yhdistetty joulu ja juhannus, minkä tajusi nolosti vasta lentojen varaamisen jälkeen. Tämä toi sen lisämausteen, että koska tokiolaiset painelevat GW:n (virallinen japanilainen lyhenne ainakin mainoksissa) alkaessa viikonloppuna maaseudulle, niin me painelemme vuorostaan Tokioon. Loppureissuksi valikoitui Kioto, joka jäi viime reissulla vain parin päivän pintaraapaisuksi, ja koska minulla oli tärkeä tapaaminen kollegani kanssa.
Aikaisemmat matkat ovat osoittaneet, että vaikeinta ja ikävintä reissussa on ensimmäinen päivä. Lennolla saa harvoin nukuttua kunnolla ja ilmainen alkoholi tuo vielä helposti pikku krapulan. Japanissa ollaan kuitenkin aamusta ja hotellille pääsee pötköttämään vasta kolmelta iltapäivästä, mikä luo noin 6 tunnin kuoleman ikkunan, jossa mikään toiminta ei ole kovin tehokasta tai nautinnollista. Eli kuoleman ikkunaksi tarvitsee jotain tekemistä, eli vaikkapa junassa istumista. Tarkoituksena oli mennä Hakodateen, jonne olisi Naritan lentokentältä yli 6 tuntia, mutta tämä junaseikkailu parilla vaihdolla ei oikein houkutellut yli 9h lennon jälkeen. Hyvä kompromissi oli mennä puoliväliin Sendaihin ja kävellä junasta suoraan hotelliin ottamaan powernapit.
Matsushima
Hyvästä suunnittelusta huolimatta kuolema koitti silti, sillä Naritassa JR Railpassin hakujono oli reilusti yli tunnin. En tiedä, onko tämä aina tilanne vai sattuiko huono tuuri, mutta ei enää ikinä Railpassin vaihtamista Naritassa. Onneksi tämä jäi matkan ikävimmäksi asiaksi. Sendaita kohtaan ei ollut suuria odotuksia, mutta pienen junamatkan päässä ollut Matsushima ja siellä sijaitseva Fukuura-saari osoittautui oikein kauniiksi ja Date Masamunen museo oli kiva. Lisäksi Sendain Book-Off pääsi yllättämään, ilmeisesti markkinatilanne on täysin eri kuin Tokiossa, sillä Asuka-figu irtosi puolella siitä hinnasta mitä se olisi ollut Mandarakesta, ja monta muutakin hyvää figua olisi ollut tarjolla, mutta ei ihan tokana ilta viitsinyt vielä ostaa laukkua täyteen. Harmi, olisi pitänyt.
Viime reissuista oli jäänyt se kaivelemaan, että oli aina tullut majoituttua suht edullisissa bisneshotelleissa, mutta ei koskaan ryokanissa. Tämä seikka paikattiin Hakodatessa majoittumalla onsenin sisältävään ryokaniin. Kyseessä oli tosin massa-ryokan, jossa oli buffetillallinen. Ja kiinalaisia todella paljon. Siis todella paljon. Niitä raahattiin bussilasteittain nauttimaan illallisbuffetista. Myöhemmin reissulla valistuin hotellista saatua Japan Timesiä lukemalla, että Hokkaido on kiinalaisten erityisessä suosiossa. Jäi vähän epäselväksi että miksi, mutta ilmeisesti ilmasto on kiinalaisille suotuisampi tai erikoisempi ja kiinalaiset halpalentoyhtiöt ovat ottaneet Hokkaidon kohteekseen. Tämä myös näkyi kiinalaisturistien tasossa, joka oli suoraan verrannollinen suomalaisiin Tallinnan risteilyllä.
Hakodate
Onneksi kiinalaisten sikailua joutui katsomaan lähinnä buffetissa, ja onsenissa sai kylpeä ihan rauhassa. Ryokanin japanilaistyyliset huoneet olivat oikein mukavia ja Hakodate mukava kaupunki. Hakodate-vuori ja Goryoukakun linnoitus olivat myös täynnä kiinalaisia, ja Hakodate-vuorta pitää turistimassojen takia suositella varauksella, mutta Goryoukakun 1000 kirsikkapuuta olivat oikein komeina ja parhaassa kukassa ja sinne mahtui paljon paremmin kuin vuoren näköalatasanteelle. Parhaiten Hakodatesta jäi kuitenkin mieleen maitotila keskellä böndeä, jonne tuli törmättyä sattumalla aamulenkillä. Hokkaidolla ollaan ylpeitä puhtaasta maidosta, ja tuolla olisi 100 jeniä maksamalla saanut heinä-ämpärin jolla ruokkia lehmiä, mikä oli erityisesti lasten suosiossa. Myynnissä oli myös valtava kasa erilaisia maitotuotteita. Kohde oli japanilaisten suosiossa, mutta ei selkeästi muiden turistien, mikä sai mestan tuntumaan harvinaiselta löydöltä.
Ryokan-hotelli oli hintava, ja vielä kalliimmaksi se olisi muuttunut, jos olisimme pysyneet GW:n alkaessa Hakodatessa. Shinkansenilla siis Tokioon ja vanhaan tuttuun Akihabaraan viime reissulla hyväksi havaitun Remm-ketjun hotelliin, joka ei pettänyt tälläkään kertaa. Akibassa tuli havaittua se, että se ei oikein enää maistunut. Siellä on kaikkina neljänä reissuna tullut pyörittyä, ja koin valaistumisen, että parhaimmat figut ovat löytyneet aina jostain muualta kuin sieltä ja Animateissakin on enemmän tilaa muualla. Siellä on liian paljon jengiä ja aivan liian paljon ”höhö nörttejä ja meidoja” -asenteella koko ajan tiellä olevia turisteja kaikista kansalaisuuksista. Ja liian paljon aggresiivista tax free -myyntiä näiden turistien takia. Toranoanan doukkarit ovat oikeastaan ainoa hyvä syy vierailla Akibassa.
Akihabara
Kommenteissa suositeltu Nagano Broadway tuli viimein testattua. Sieltä löysi helpommin ostettavaa kuin ahtaasta Akibasta ja hintatasokin tuntui olevan astetta edukkaampi kuin Akibassa. Naganossa sijaitsee Mandaraken päämaja ja siellä saa tax free -palautukset, jotka tekevät hintatasosta saman tien 8% edukkaamman turistille. Tax free -prosessi oli siellä parhain mitä olen kohdannut: jonottamatta kuitit ja passit henkilökunnalle, penkeille istumaan ja kohta kiikutetaan passi ja rahakasa takaisin. Yleensä tax free -prosessiin sisältyy paljon seisoskelua ja paljon ihmettelyä kassan toisella puolella, ja kestää pidempään vaikka tax free alennetaan suoraan jo ostaessa.
Muuta hyvää Akibassa oli, että aamulenkillä pystyi juoksemaan Tokion keisarilliselle palatsille ja sen ympäri, mikä selkeästi on myös paikallisten vakiolenkki. Muutama länsimaalainen juoksi lenkkiä vastapäivään, mikä kertoo syvästä kulttuurierosta. Ikebukuron Milky Way on muodostunut jo pakolliseksi kohteeksi jos pääkaupunkiin eksyy, ja Sunshine Cityssä on ihan hyvä shoppailla – vaikka GW ei olekaan siinä mielessä juhannus että kaikki olisivat maaseudulla, vaan iso osa tokiolaisista vietti kultaista viikkoaan shoppaillen.
Kun GW oli ohi ja tokiolaiset palaamassa Tokioon, oli hyvä mennä vastasuuntaan kohti Kiotoa. Kiotokin hotellit olivat hinnoissaan GW:n aikana. Kiotossa tuli oltua parhaimmassa hotellissa ikinä Japanissa. Sakuta Terrace the Gallery ei tarjonnut ainoastaan isoa huonetta sohvalla ja parvekkeella (tyypillisessä hotellissa et mahdu edes matkalaukkua avaamaan), vaan myös ilmaiset iltadrinkit joka ilta, ilmaisen pyykinpesumahdollisuuden ja hyvät sentoot kylmäaltaalla ja saunalla. Sijainti korttelin päässä juna-asemasta, ja toisen korttelin päässä superkätevä Aeon-ostari ruokapaikkoineen, vaatekauppoineen, pelihalleineen ja oikeine ruokakauppoineen, joka tuntui valikoimineen juhlalta konbineihin tottuneena. Aikaisemmissa blogauksissa olen neuvonut, että ruokakauppoja kannattaa metsästää koska hintataso ja valikoimat on aivan toista luokkaa, mutta harvoin sitä tuli lähdettyä tälläkään kertaa konbinia edemmäksi. Aeon-ostarissa sen sijaan tuli käytyä kätevästi joka ilta joko syömässä tai hakkaamassa rumpuja ja aina ruokakaupan kautta takaisin hotellille.
Kioto
Aikaisemmilla reissuilla on tullut linnat ja temppelit nähtyä, vaikka toki Kioton temppelit ovatkin astetta komeampia. Kuitenkin pääsyy Kansaihin tulemiseen oli vierailu Kishin asemalla, jossa päivystää maailman kuuluisimpia rautatieläisiä: Asemapäälikkö Nitama. Nitaman edeltäjä Tama oli kuuluisa asemakissa, joka pelasti Kishin pönden rautatieyhtiön houkuttelemalla reitille turisteja. Wakayama Electric Railwayllä on myös teemajunia, joilla vedota turisteihin. Kun kävi tuon 15km pituisen reitin matkustamassa ja katseli maisemia, ei ollut vaikea nähdä, miksi reitti kannattaa vain turistien avulla. Japanin maaseutu on kuitenkin kiehtovaa, ja harmiksi oli sadepäivä niin ei tullut käveltyä alueella sen enempiä. Reitti ei kuulu National Rail Passiin (Kansai Rail Passiin ilmeisesti kuuluisi), mutta jos on Osakassa/Kiotossa ja Railpass on taskussa, Kishin vierailua kannattaa ehdottomasti harkita, vaikka vähän ekstraa joutuukin maksamaan.
Kiotossa tuli käytyä myös Arashiyamassa, joka olikin pahin turistirysä mihin olen Japanissa törmännyt. Oli suorastaan ahdistavaa kuinka täynnä kadut olivat. Animessa tehdään paljon luokkaretkiä Kiotoon, mikä osoittautui myös oikeassa elämässä paikkansa pitäväksi. Riehuvien japanilaisteinien sekaan mahtui kiinalaisia ja länkkäreitä niin, että kadut olivat täysin tukossa ja sillan ylittäminen pitkä prosessi, kun selfietä pitää päästä ottamaan juuri siinä. Arashiyamaan lähdimme alun perin apinavuoren takia, ja siellä ei onneksi ollut tungosta. Syyksi epäilen sitä, että sinne piti kiivetä vähän matkaa, ja tavallinen turisti on kuitenkin aika laiska, lomalla kun ollaan. Tämä hypoteesi osoittautui todeksi, kun reilun kilometrin päässä valtavirroista sijaitsevalle sympaattiselle pikkutemppelille Daihihakulle ei ollut eksynyt ketään muita turisteja meidän lisäksemme. Arashiyaman bambukujaa ja päätemppeleitä voi suositella vain jos tykkää tungoksesta.
Kishi
Muita kovia juttuja Kiotossa oli valtava junamuseo, missä sai helposti kulumaan päivän, sekä aamulenkit joen varsilla. Mutta parhaaksi Kioto-kokemukseksi muodostautui kuitenkin Daimonjiyamalle kiipeäminen. Täällä ei muita turisteja näkynyt, varsinkaan kun menimme ensin junalla Yamashinaan josta seurasi Bishamon-temppelin kautta vuorelle kipuaminen ja lopulta laskeutuminen Kioton itäpuolelle. Vuoren kipuamisessa oli todella hyvä fiilis, pelkkiä japanilaisia vanhuksia ja kaikki tervehtivät toisiaan. Ei ole tullut ennen vuoria itse kivuttua, koska sitä on luullut homman raskaammaksi kuin mitä sitä oli. Lisäksi tietoa vuorille kipuamisesta löytyi aika huonosti, nytkin vaati aika paljon uskoa että kyllä tämä polku vie huipulle kun kartoissa ei ollut merkintää eikä opasteita ole.
Railpassin kesto on valitettavasti 14 päivää, mikä pakotti siirtymään Tokioon ja viettämään kaksi viimeistä päivää taas siellä, sillä Shinkansen-liput ovat melko hintavia. Tokyo Big Sight kutsui tälläkin kertaa, mutta ei Comiketin muodossa vaan Design Festan, joka mainostaa itseään Aasian suurimpina taidekujana, eikä ollut väärässä. Odaibassa kun tuli oltua niin Gundam tuli tietysti tarkistettua ja samoin Miraikan, joka oli pieni pettymys, koska siellä oli liian vähän robotteja ja oli enemmänkin lapsiperheiden juttu. Majoitus oli tällä kertaa Uenossa, josta pääsi kätevästi Keisein Skylinerillä lentokentälle.
Odaiba
Paluulento oli pieni pettymys, sillä uuden A350-koneen sijasta odottikin vanha tuttu A330-300 naarmuuntuneine näyttöineen, vaikka lentoja varatessa nimenomaan oikein erikseen valitsimme vuorot, jotka lennettiin Finnairin uudelle konetyypillä. Pientä lohtua toi se, että olimme taas menomatkan businessluokassa, sillä Finskin algoritmit ilmiselvästi suosivat meidän tapaisia pariskuntia matkustusluokan korotuksissa koneen ollessa ylibuukattu. A350 oli selvästi mukavampi matkustaa kuin vanhat mallit, joten niihin kannattaa tähdätä, vaikka mitään lupausta ei ole, että konetyyppi olisi juuri se.
Päivittelen yleisopasta taas tämän reissun perusteella, suurimmat lisäykset tulevat lähinnä rahanvaihtoon ja päivitykseen, että kansainväliset luottokortit kelpaavat entistä useammassa mestassa. Huomasin kiinalaisten käytävän samoja laitteita, joten paine lienee tullut enemmänkin sieltä suunnalta, vaikka Mastercardkin mainosti näkyvästi junissa ja telkkarissa. Myös sentoo-hommia voisin valottaa, sillä viimein pääsin siihenkin kunnolla sisään.
Vielä on Japanin eteläisin pääsaari kokematta, eli jos löytyy suosituksia Kyuushuun ja Fukuokaan liittyen niin kuulisin mielelläni niitä kommenteissa.
Ei kommentteja ;___;