Animen arvostelu ja Aristoteles Runousoppi

Olen lukenut jonkin verran antiikin klassikoita. Vanhojen kirjojen lukeminen antaa hyvää näkökulmaa asioihin. Suurin osa ei ole legandaarista mainettaan ansainnu. Platonin dialogien kirjoitustyylistä tulee mieleen lautakulttuurin vihertekstit, joissa toinen osapuoli pannaan sanomaan tyhmiä ja OP servaa hänet. Aristoteles itse sortuu haukkumaan eri mieltä olevia niinkin kärkkäästi, että uutisten kommenttiosiossa voisi bännivasara heilua. Osa on puhdasta self helppiä. Lisäksi nuoriso on aina pilalla ja poliitikot tyhmiä.

Näistä inhimillisistä pikkuvioista huolimatta länsimainen yhteiskunta nojaa antiikin perintöön vahvasti. Kuitenkaan Aristoteleen Runousoppi ei aikanaan ollut edes kovaa kamaa, vaan nousi suosioon 1600-luvulla, jolloin ihannoidulla antiikin perinnöllä oli helppo ja kätevä perustella asioita. Aristoteleen ja kavereiden kirjoituksilla, jotka käsittelivät kreikkalaisia runoja ja näytelmiä yli 2300 vuotta sitten, tai niistä yli tuhat vuotta kirjoitushetken jälkeen tehdyillä romantisoiduilla tulkinnoilla, on valtava vaikutus siihen, miten asioista vielä nykyäänkin ajatellaan. Kuten vaikkapa siihen, miten animesarjoja arvostellaan tässäkin blogissa. Kirjoitukseni sarjoista vilisevät kommentteja juonesta, hahmoista ja huonosta rakenteesta. On siis syytä vähän vilkaista mitä Aristoteles kirjoittaa, ja miettiä miksi sitä sovelletaan vielä länsimaisiin tulkintoihin aasialaisista piirretyistä. 

Ehkä Aristoteles onnistui saamaan jotain todella yleisinhimillistä kansien väliin? Tai sitten kirjoitti niin epämääräisesti, kuin horoskooppeja, että ne sopivat kaikille? Päinvastoin, Aristoteleen kirjoitukset viittaavat hyvinkin tarkasti sen ajan ihmisiin ja teoksiin, ja osaa näistä teoksista tai näytelmistä ei ole säilynyt nykypäivään. Aristoteleen kirjoituksista on poimittu lähinnä mielenkiintoisimmat kohdat ja niitäkin on pitänyt vähän pakottaa, kun länsimaissa klassismin aikaan sovitettiin antiikkia oman agendan tueksi. 

Itse Runousopissa otetaan kantaa perusasioihin eli esimerkiksi miten tarina pitää kertoa. Yleinen tulkinta on että kronologisesti, ja pääosa mediasta edustaa tätä. Aristoteles ei itse asiassa kirjoittanut, että tragedian pitää edetä kronologisesti, vaan piti pitkät vertailut (Aristoteles oli kova luokittelemaan asioita) siitä että tragedia on lyhyempi kuin epiikka ja sijoittuu yhteen päivään, eikä esimerkiksi kerro Odysseian vuosikausien seikkailuista. Yllätyin tästä vähän, luulin että kronologinen kerronta olisi ollut vahvempi sääntö, mutta ilmeisesti se tulee jotain muuta kautta kuin antiikin näytelmistä. Ei-kronologisesti etenevät sarjat tekevät suuren vaikutuksen, koska niihin ei ole tottunut, ja soisin niitä olevan enemmän.

Tragedian ei myöskään tarvitse päättyä murheellisesti – tosin Aristoteles kirjoittaa jonkin verran ristiriitaisesti, onko onnellinen loppu parempi kuin murheellinen. Tärkeintä tragediassa on, että se herättää sääliä ja pelkoa. Kun katsoja seuraa näitä tapahtumia, hän kokee mielihyvää tunnistaessaan kertomuksen koskettavan myös omaa itseään ja omaa elämäänsä. Hän oppii jotakin olennaista siitä, millainen ihminen hän pohjimmiltaan on. Tämä tunteiden herättäminen on suorastaan draaman eettinen velvollisuus ja tekijän taidon mitta. Vaikea olla eri mieltä. Sarja, joka ei herätä minkäänlaisia tunteita on ajanhukkaa, ja vielä parempi on, jos pystyy kehittymään ihmisenä.

Hahmoihin samaistumisen merkitys on siis tärkeää, jotta juonen käänteet herättäisivät meissä tunteita. Aristoteleen lähtökohta on, että päähenkilön voi luokitella kolmeen tyyppiin; meitä parempiin, samantasoisiin ja huonompiin ihmisiin. Meitä vähän parempi ihminen on se, mihin halutaan samaistua, mutta luonnollisesti myös samantasoinen kelpaa. Meitä huonommat ihmiset kuuluvat komediaan, heille nauretaan. Komedia sortuu myös helposti yksittäisten ihmisten halventamiseen, mistä Aristoteles ei tykännyt vaan aiheet pitäisi valita yleisemmin. Naurettava on viallista ja rumaa, josta voi ehkä tulkita, ettei Aristoteles ollut huumorin ystävä tai että hän ei nähnyt viallisuuden ja puutteellisuuden kauneutta. 

Vakavasti otettavassa tarinassa päähenkilön on oltava siis meitä parempi, mutta myös hyvä tai viaton ihminen, joka kokee onnettomuuksia ilman omaa syytään. Jos onnettomuus aiheutuisi päähenkilön omasta syystä, häntä kohtaan ei tuntisi sääliä. Tästä kaavasta poikkeavat antisankarit, jotka ovat pahoja ihmisiä ja joiden onnettomuudet ovat seurausta heidän omista teoistaan. Totutusta sankarikaavasta poikkeavat antisankarisarjat kuten Death Note ja Code Geass ovat suosittuja, ja tuoreimmista sarjoista esimerkiksi Chainsawmanin hahmot eivät ole ehkä suoranaisen pahoja, mutta kuitenkin itsekkäitä antisankareita. Joka tapauksessa ei mitään puhtaita pulmusia, jotka ovat ehkä kurjan kohtalonsa jollain tapaa ansainneet. 

Kuuluisimpia Aristoteleen ajatuksia lienee seuraava tarinan jaottelu: alku, joka selittää myöhempiä tapahtumia, keskikohta ja loppu, johon tapahtuman kulku selkeästi päättyy. Tarina alkaa yllä mainitulla onnettomuudella, josta aiheutuvaa ongelmaa päähenkilö lähtee setvimään. Kyseisestä onnettomuudesta tai ongelmasta pitää selviytyä ja puhdistautua, että tarina saadaan päätökseen. Tätä onnettomuutta ja sen selvitystyötä kutsutaan kaiketi juoneksi. Tämän takia on aina wow-efekti kun loppu ei ole olekaan kunnon loppu. Kimochi warui. 

Animessa huomattavaa on, että kaikki mikä ei noudata tätä kaavaa, on slice of life. Eli vähän alempiarvoinen tarina, koska siinä ei selvitä vaikeuksista eikä se herätä meissä sääliä ja pelkoa ja sitä kautta opeta meitä hallitsemaan ja tutkimaan näitä tunteita. Se ei auta meitä ymmärtämään itseämme paremmin. Pelkkää arkipäiväisen elämän kuvaamista, miten sellaiseen kukaan pystyisi samaistumaan tai mitä tunteita sellainen herättäisi. Slice of life -genre on se, missä tiivistyy länsimaisen vs japanilaisen viihteen erilaiset lähtökohdat.

“Luonne selittää, mitä ihminen valitsee tai karttaa tilanteissa, joissa ratkaisut eivät ole ilman muuta selviä”

Aristoteleella on 4 vaatimusta luonteelle. Luonteiden on oltava hyviä (sekä henkisesti että toteutukseltaan). Luonne on hyvä jos henkilö tekee hyviä päätöksiä. Myös naiset ja orjat voivat olla hyviä, koska he voivat tehdä hyviä päätöksiä, vaikka ovatkin alempiarvoisia tai täysin arvottomia. Toisena luonteen on oltava sopiva. Luonne voi olla miehekäs, mutta naiselle ei sovi olla miehekäs tai tarmokas. Kolmantena luonteen on vastattava henkilöä, mikä on eri asia kuin luonteen sopivuus. Neljäntenä luonteen on oltava johdonmukainen. Vaikka jokin olisikin epäjohdonmukaista käytöstä, jos hahmo on epäjohdonmukainen, niin tämä on johdonmukaista.

Näistä neljäs kohta nousee välillä esille animessa kun droppaan sarjoja, koska koen hahmot tärkeiksi. Joskus hahmot on kirjoitettu laiskasti ja käyttäytyvät epäjohdonmukaisesti eli tekevät vastoin sitä mitä heidän luonteeltaan voi odottaa. Myös toinen ja kolmas kohta ovat tärkeitä käyttää oikein. Jos käytät tropeeta, käytä sitä oikein. Tropeen rikkominen on eri asia. Esim jos joku taikatyttö rikkoo totuttua käytösmallia, hänelle on annettava syy siihen, Ja jos käytösmalli rikotaan, niin sitten ei voi enää palata entiseen. Jos meillä on niin sanottu nonsense-hahmo, hänen on käyttäydyttävä nonsense-tavalla johdonmukaisesti tarinan läpi eikä hän voi hypätä vakavasti otettavaksi hahmoksi.

Aristoteles kritisoi myös deux ex machinaa. ”On selvää, että juonten loppuratkaisujen täytyy johtua itse juonista eikä yllättävästä väliintulosta”. Kaikista tärkeintä Aristoteleelle on juoni, joten ei ihme että tapahtuma, joka heittää koko juonen hukkaan, on todella paha hänen kirjoissaan. Silloin millään mitä tapahtuu, ei ole mitään väliä. Shounen-sarjojen ikonisimpia kohtauksia on, että sankarimme syöksyy viime hetkellä torjumaan iskun. Mutta tämä ei ole deus ex machinaa, koska kaikki tietävät että se tulee tapahtumaan, koska päähenkilö on ollut treenaamassa vuorilla. Deux ex machina -ongelmaa on etenkin isekai-sarjoissa, joissa selitetään uuden maailman mekaniikat hyvinkin tarkasti, ja sitten tiukan paikan tullen kuitenkin ohitetaan ne ilman että päähenkilö on edes treenannut. Katson sinua Sword Art Online.

Henkilökohtaisesti tarinan hahmot ovat minulle juonta tärkeämpää. Johtunee psykoanalyysi-innostuksestani, josta voi lukea lisää etenkin blogini alkuajoilta. Olen katsonut animea enemmän kuin länsimaisia sarjoja, joten toivoisin, etten katso animea liian länsimaisten lasien takaa. Toisaalta psykoanalyysi on niin länsimaista kuin olla ja voi, vaikka sitä tietyt animen mestariohjaajat aktiivisesti hyödyntävätkin. Jos haluaa törkeän yleistävän kärjistyksen heittää, niin länsimaiset tarinat suosivat juonta hahmojen kustannuksella ja animessa suositaan hahmoja tarinan kustannuksella.

Jos joku pointti tässä blogauksessa on, se on varmaan se, että on hyvä perehtyä siihen mistä ja mihin oma ajattelu pohjaa, ja kuinka heikolla tai muuten vaan oudolla pohjalla se voi olla. Ja tuleeko astuttua koskaan oman kuplan ulkopuolelle.

Käytin Runousopin suomennosta Paavo Hohtilta ja Juha Silvolan selityksillä.