Affekteista

Affektille ei ole täysin selkeää määritelmää psykoanalyysin piirissäkään. Kyseessä on kuitenkin teoria miten tunteet rakentuvat. Tunteet muodostuvat aikaisempien kokemusten perusteella ja ovat kytköksissä näihin. Jos kuulet jonkun biisin kivassa tilanteessa, nuo kivat tunteet tulevat mieleen kun kuulet biisin jossain muussakin tilanteessa. Toimii tietysti myös negatiivisten tunteiden kanssa. Konnotaatio saattaa avata mitä tässä haetaan takaa, samoin assosiaatio eli mielleyhtymä on myös tätä kuvaava termi. Ei nämä mitään salatieteitä ole, kaikki ovat kuitenkin huomanneet ilmiön ja psykoanalyysi koittaa selittää omalta kannaltaan, että miksi ja miten ja mitä tästä kaikesta seuraa.

Affektiteoria selittää muuan muassa sen, että miksi jotkut ihmiset nauttivat uuden kokemisesta ja toiset taas ahdistuvat uusista tilanteista. Uusi tilanne pakottaa luomaan uusia affekteja. Joillekin tämä uusien affektien luominen on erittäin vapauttavaa, koska menneisyys ei kahlitse näitä tilanteita. Toiset taas ahdistuvat tästä, koska eivät pysty kytkemään tilannetta mihinkään vanhaan affektiin. Tällöin turvallisuuden ja hallinnan tunne katoaa, mikä on yleensä ikävä asia.

Miten tämä liittyy animeen? Opening ja ending biisit ovat hyvä esimerkki tästä. Niiden kuunteleminen palauttaa mieleen itse sarjan. Tällä myös selittyy, miksi yleensä opening renkutukset ovat niin samankaltaisia. Niillä yritetään palauttaa mieliin positiivisia tunteita edeltävistä animeista, joita olet katsonut. Mieli virittyy helpommin tunnelmaan. Sama koskee myös henkilöitä, kannattaako yrittää tehdä uutta hahmoa ja koittaa luoda uusia affekteja ihmiselle kun voit pistää twin-tails, zettai-ryoki tsunderen ja homma on sillä selvä? Tietty porukka ilahtuisi täysin uudenlaisista hahmoista, mutta toisia se alkaisi ahdistamaan. Miten tämä kierretään? Laitetaan jokaiselle jotakin, niin ahdistujat pystyvät sitomaan edes jotkut tapahtumat vanhoihin affekteihin ja uuden etsijät saavat sitä uutta. Siksi action leffoissa on sitä romanssia ja huumoria tungettu. Mitäs näitä suosittuja leffoja onkaan: Taru Sormusten Herrasta. Veri roiskuu, rakkautta riittää, Legolas surffaa kilvellä ja koomisia sivuhahmoja eli koko perheelle jotain. ”Oikeasti” hyvät ja nauttivat leffat tuppaavat olemaan sellaisia, jossa on omistauduttu täysin sille yhdelle asialle ilman kompromisseja. Puhtaat komediat ovat yleensä parempia kuin romanttiset komediat, ja Arskan toimintapätkät ovat hänen parhaitaan, sillä ne missä on koitettu jotain muuta, ovat täyttä kuraa.

Tällä pystytään selittämään myös tiettyjen sarjojen suosiota. Madoka lienee paras esimerkki. Affektit ovat kiinnittyneet sillä tavalla, että Hidamarin tytöt taikatyttöjä. Sitten yhtäkkiä hei Hiro Mami missä sun pää, joka aika varmasti sotki monen affektit ja pisti pakan sekaisin. Joutui luomaan uusia affekteja. Huom, tavallinen hahmon kuolema voi assosioitua johonkin tosielämän läheisen kuolemaan, joten hahmojen tapattaminen ei ole kovin suositeltavaa ja melko riskialtista. Toisaalta hahmojen kuolemat jäävät näistä syistä juuri mieleen. Varsinkin jos ne tapahtuvat helvetin tylysti. Äkkiseltään Neon Genesis Evangelion menisi samaan kastiin, MUTTA kuinka moni oli katsonut gundameita ennen NGE katsomista? Itse en ainakaan ollut. Molemmat sarjat turvaavat myös symboliikkaan ja vanhoihin merkkiteoksiin, joiden avuilla pääsee myös leikkimään ihmisten affekteilla.

Yksinkertaista mutta tehokasta

Code Geass&Death Note? Pahis päähenkilöt. Great Teacher Onizuka? Ei-perinteinen opettaja. Onani Master Kurosawa? Jepjep. Ga-Rei Zeron muistaa vain ensimmäisen jakson takia, vaikka oli loppu sarjakin ihan kelpo menoa, mutta ei mitään uutta. Kenshinin Ovassa tuli ruumiita, samoin Full Metal Alchemistissa. Näiden sarjojen aiheuttamat paskamyrskyt voivat olla myös sillä selittävissä, että uusi nimenomaan ahdistaa ja ahdistustahan, kappas vaan, puretaan keskustelemalla.  Näin internet maailmassa haetaan sivistyneesti vertaistukea aihealueiden verkkosivuilta, ks. ylilaudan NGE-lanka tai kaikki päätön Mami kuvat.

Uusi ja yllättävä tapahtuma aiheutti /a/nonyymissa ahdistusta, jota purettiin yhdessä

Kaikki erittäin hyvät tai ainakin mieleenpainuvat sarjat siis leikkivät affekteilla, sekä vanhoilla että uusilla. On niissä paljon myös muutakin, sillä pelkkä kikkailu johtaa typerään ja halpaan tekeleeseen, joka aliarvioi katsojaa. Hyviä sarjoja ovat myös ne, joissa turvaudutaan vanhoihin hyvin kaavoihin ja suorastaan vältetään uusien affektien luomista. Ne eivät jää mieleen, mutta niitä hyvin mukava katsoa, sillä ne ovat sen takia kevyitä, ettei tarvitse luoda uusia affekteja.  Kumpi katsojakunta on sitten superior, ne jotka haluavat uutta vai vanhaan turvautuvat? Sillä eihän täällä mitään tasapainoa tunneta, se on jompikumpi ääripää. Uuden etsijät tuntuisivat olevan ainakin se äänekkäämpi porukka. Ja joskus se uusikin loppuu ja sitten on lähdettävä reppumatkalle Intiaan. Toisaalta ilman uutta ei tapahdu myöskään kehitystä, eivätkä kapean affektimaailman omaavat tyypit oikein pärjää ja ovat rajoittuneita. Tai siis siirtävät nämä tunteet tiedostottomaan, jossa ne aiheuttavat neurooseja ja psykooseja, mikäli Freud-senseitä uskomme ja miksi emme uskoisi.

Lähteet:

http://www.juhanimattila.com/laakarilehti_tunteet.htm

Kategoria: Psykologia