Jari Lehtinen: Animen aika
Kuten luvattua, lisää kirjojen lukemista.
Olin hyvin epäluuloinen kirjaa kohtaan. Historia tarkoittaa yleensä paljon nimiä ja vuosilukuja. Olen erittäin huono muistamaan näitä, koska en tiedä mitä näillä tiedoilla tekisin. Kaikista pahinta on, että tässä kirjassa nimet ovat hauskoja japanilaisia, joiden muistaminen on mahdottomuus. Katson tarinan vuoksi, en kertojan. Lisäksi en ole mikään ”animea-teksti-muodossa” fani eli en tykkää lukea selostuksia sarjojen tapahtumista. Ensimmäisessä luvussa kun Lehtinen kirjoittaa, ettei psykologia kiinnosta, menkää muualle lukemaan Doita ja teollisuus on itseään syövä käärme, olin jo aika valmista ”joopajoo” kamaa.
Ennakko-oletukseni olivat vääriä ja Lehtinen valehteli törkeästi (tai meillä on eri käsitys psykologiasta). Kirja on erinomainen. Lehtinen kertoo ja analysoi erittäin hyvin olennaisen, ei pelkästään sarjoista vaan aivan kaikesta liittyvästä oli se sitten Japanin historiaan, yhteiskuntaoloihin tai psykologisiaan liittyviä puolia. Häneltä ei jää huomioimatta myöskään erot länsimaiseen yhteiskuntaan. Erityisen ansiokasta on se että hän mainitsee mitkä osat sensuroidaan tai muutetaan jenkkijulkaisussa. On toki totta, että hän vain mainitsee asiat eikä käy niitä sen kummemmin avaamaan. Ei tarvitse, koska kyllä se porukka joka on tähän alueeseen perehtynyt tietää muutenkin. Muut lukijat ohittavat nämä kohdat sen enempiä häiriintymättä kuten mm. neitseellisesti sikiävät sisarenpojat, sentain yhteistyö, henshin-hommat (Erityisesti Card Captor Sakura osuus oli hyvä), se että mechan rakentaa pilotin isä jne… En tiedä jaksanko ja tarvitseeko noista burgeroida. Sentai sinänsä tuli jo esille Doi-blogauksessa.
Virheitä totta kai riittää. Kuten yllä mainitsin, Lehtinen analysoi hyvin yleiset taustamyytit ja (ihmisen) kehitysvaiheet, mutta itse tarinan henkilöiden analysointi ja tekijöiden analysointi on huonompaa. En tiedä tulisiko minun niihin puuttua, koska Lehtinen ilmoitti selvästi, että kirjan tarkoitus ei ole syvällinen psykoanalyysiburgerointi. Hän ei ole aiheeseen perehtynyt, joten virheet ovat ymmärrettäviä. Mutta eräs virhe on niin räikeä, että pakko puuttua. Se että Anno sai joltain kaverilta Jungin kirjan lainaan Evangelionin keskivaiheilla, ei tehnyt Evangelionista sellaista kun siitä tuli. Kaksi syytä. Ensinnäkään yhden kirjan lukeminen harvoin tekee yhtään mitään. Varsinkaan jos se on Jungia. Etenkään kun sarja on jo puolessa välissä. Toinen on se, että Evangelionissa ei ole Jungia vaan Freudia ja Gestaltia. Tästä on puhuttu ennenkin. Annettakoon kuitenkin anteeksi, koska Lehtinen on lainannut Annolta sellaisia kommentteja joihin en ole itsekkään törmännyt. Ja nämä kommentit selittävät Evangelionin täydellisesti, vaikka Lehtinen ei välttämättä itse näiden kommenttien merkitystä tajua. Mutta koska ketään ei kiinnosta minun Evangelion-burgerointi niin shhhhh. Ja Urotsukidoji ei edusta freudilaista maailmankuvaa, muuta kuin siinä mielessä että molemmat ovat yhtä laajalti väärinymmärrettyjä.
Eräs toinen juttu mikä häiritsi, oli liiketoiminnan demonisointi. Animaatiostudioilla ei ole ikinä tarpeeksi rahaa ja siksi pitää säästellä. Liiketoimintaan kuuluu tämä piirre olennaisesti, animaatiostudiot eivätkä ole poikkeustapaus. Lisäksi julistetaan, että yritykset välittävät vain rahasta ja sitten seuraavassa kappaleessa kerrotaan kuinka Shonen Jump ajaa tiettyä arvomaailmaa. Tässä on ristiriita. Shonen jumpilla on toki arvonsa, mutta ne ovat helposti muutettavissa sen mukaan mikä tuo rahaa. Luojalle kiitos siitä, että yritykset eivät ole mitään seurakuntia. Tai mistäs sitä tietää, voihan se joku salaliitto olla Japanin nuorison aivopesemiseksi. Kirja ei ole kuitenkaan mitään voivottelua, sillä viimeisessä kappaleessa todetaan erittäin tyhjentävästi: ”anime on ollut aina kriisissä”.
Animen tytöt ovat aina söpöjä. Söpöt tytöt ei sinänsä ole määritelty genre, mutta itse olen mieltänyt sen "1club-4girls" tyyppiseksi toiminnaksi. Eli haaremisarjat pois listalta jossa on mies päähenkilönä.
Suomalaiset animekatsojat voinee jakaa hyvin karkeasti kolmeen ikäpolveen: VHS-, internet- ja markettisukupolvet. Itse kuulun internetpolveen, joka hankki ensimmäiset animensa ircin välityksellä. Harrastukseni on siis alkanut siinä 2000-luvulla ja sen ajan anime on tuttua. Siksi on erittäin mielenkiintoista lukea VHS-sukupolven näkemyksiä vanhemmasta animesta, josta minä en ole nauttinut/kärsinyt vaan olen törkeästi vain ne helmet siltä ajalta katsellut. Nykyanime on muuten parempaa, koska kehitys kehittyy. Otakusarjat-luku, eli tämä taiteenlaji johon itse olen perehtynyt ja osio jota eniten epäilin, on niin hyvä, että hävettäisi jos olisin kirjoittanut osan blogauksistani tämän kirjan lukemisen jälkeen. Olisi nimittäin tarpeetonta toistoa. Tosin kuten Doi blogaukseni osoittavat, söpöys eli moe on aina kuulunut japanilaisuuteen, eikä sitä pitäisi käsitellä täysin uutena ilmiönä vaan tarkastella syitä, että miksi se on juuri nyt korostunut. Vikaan mennään myös siinä kun moe lasketaan vain otakujen jutuiksi, mutta tämä johtuu siitä että otaku-määritelmä koskee vain miehiä.
"Miksei mun lempparianimee mainittu?" Mutta sanonpa nyt kuitenkin, että Marimite on merkittävä teos ei vain yurigenrelle vaan ylipäätään hahmokeskeiselle animelle
Tärkeintä on, että onko tämä kirja pakkolukemista? Ei ole, elämästä voi selvitä lukematta yhtään kirjaa, mikä on mielestäni rikollista. Animea voi aivan taatusti katsoa tuntematta sen historiaa. Mutta toisaalta nämä asiat pitää tietää, mutta niihin ei kannata keskittyä. Vaikeasti sanottu. Otetaan tuore esimerkki: Highschool DxD:ssä oli happoa rinnoistaan ampuva vaginahirviö. Jotkut hymyilivät kohtauksen typeryydelle. Jotkut hymyilivät Devilmanille. Onko järkeä burgeroida tuosta viittauksesta monta sivua ja itkeä vanhan animen perään haukkuen samalla uudet ystävät? Ei.
Selvää on, että jokainen itseään kunnioittava animefani lukee tämän kirjan. Ei ole pakko, mutta sitten on turha luulla, että pääsee isojen poikien pöytään burgeroimaan animesta, jossa tämä teos katsotaan yleistietoon kuuluvaksi. Kirja sopii niin aloittelijoille että kokeneille, wikipediatiedosta kiinnostuneille kuin myös analyysistä pitäville. Maallikolle kirja ei sovi. Jos sopisi, eli kirja olisi puolustuspuhemainen rautalangasta vääntämistä idiooteille, niin olisin heittänyt sen seinään.
Sanasto olisi ollut hyvä lisä, koska miten näitä termejä oikein muistaa.
Lätkästään pitkästä aikaa lähteitä jos jotain sattuisi analysointi kiinnostamaan:
http://www.marjovuorela.fi/PSYKOANALYYSI_JA_ELOKUVA.pdf
Tykkäsin itsekin Lehtisen kirjasta kovasti. Oikeastaan, en usko että siitä ylipäätään olisi mahdotonta olla pitämättä ainakaan näin harrastajan näkökulmasta katsottuna (ellei ehkä ole täysin epäintellektuelli henkilö jolle historia on pelkkää turhaa faktatietoutta). Olen mielestäni lukenut paljon Nishizakin haastatteluja, mutta ihan uutta kamaa oli kirjassa minullekin. Kaikista sarjoista en ole lähellekään samaa mieltä Lehtisen kanssa (en edelleenkään kykene sisäistämään KORin ”hienoutta”), mutta onneksi toki tarvitsekaan olla.
Mitä kirjan ansioihin tulee niin minusta suurin meriitti kirjalle on se että vanhat sarjat tehdään tunnetuksi niidenkin harrastajien keskuudessa jotka eivät niitä välttämättä ennestään tunne, tai tiedä harrastuksensa merkkipaaluja. Jokaisen ei tarvitse nähdä Yamatoa tai originaali-Gundamia (joskin soisin että kaikki tulisivat Yamaton uusioversion ainakin katsastamaan) mutta varsinkin jos itseään kutsuu harrastajaksi niin olisi ehkä hyvä ainakin tietää näistä sarjoista. Ja hei, jos katselee enemmänkin animea niin ehkä on hyvä tietää että jos tykkää sarjasta X niin sarja Y teki saman jutun vuosia aiemmin. Elävin esimerkki tästä on ehkä Gurren Lagann, jonka kautta tiedän ainakin kolmen ihmisen tutustuneen ja ihastuneen myös muihin aiempiin superrobottisarjoihin kuten Mazinkaiser tai Giant Robo.
Sitä mitä Lehtinen sanoi animeteollisuudesta en nyt satu muistamaan, eikä ole kirjaa käsillä josta tarkistaa, mutta tottahan se on että kriisissä sielä ollaan aina oltu, ja varsinkin nyt. Varsinkin kun Japani systemaattisesti torjuu ja hylkää kaikki uudet jakelutavat joita maahan on yritetty tuoda.