Black Rock Shooter

Kirjoittaisin normaalisti vasta animen päätettyä burgeroinnit, mutta näyttää siltä että monelta on menossa Black Rock Shooter ohi. En ihmettele, kyseessä on psykologinen anime. Osa on varmaan pettyneitä kun meno ei olekaan sama kuin edeltäneessä OVAssa. OVA oli lähinnä musiikkivideo, tai erästä animeaiheista lehteä toimittavaa henkilöä lainatakseni: figuurimainos. Olihan se kiva, mutta en tiedä kuinka pitkään sellaista jaksaisi katsoa. Turha sen perään itkeä. Tämä anime on hyvää tavaraa, ainakin jos tykkää psykologiasta.

Psykologinen teos on vähän vaikeasti määriteltävissä, mutta yleensä se tarkoittaa ihmisen mielen sisäisen maailmaan syventyvää kerrontaa ja erityisesti sen ongelmiin ja ristiriitoihin keskittyvää. Dostojevski on kuuluisin psykologinen kirjailija. Animen puolella Satoshi Kon on kunnostautunut tällä saralla. Sellaiset psykologiset animet kuten Akagi ja varsinkin One Outs perustuvat lähinnä psykologiseen kikkailuun eli kuinka ihmismieltä huijataan, mikä on sekin toki erinomaista seurattavaa.

Black Rock Shooter keskittyy psykopatologiseen ja interpersoonalliseen kerrontaa eli anime on tehty psykiatrian oppikirja kädessä ja siinä keskitytään henkilöiden välisiin vuorovaikutuksiin. Kyseessä ei ole kuitenkaan kovin deep teos, sillä symboliikka on helppoa ja kaikki on tähän mennessä tulkittavissa DSM-IV lukemalla, vaikka narsismin rakenteesta pitänee olla paremmin perillä.

Unimaailma, niin kuin sarja itse kutsuu, on symbolinen taso henkilöille ja heidän vuorovaikutukselleen. Se ei nähdäkseni etene kronologisesti vaan on sovitettu siten että anime näyttäisi hyvältä.

Alussa katsellaan taivaalla lentäviä lintuja ja vieläpä värikkäitä lintuja, mikä ilman sen suurempia vaikeuksia tulkittavissa tahdoksi vapaaseen ja monipuoliseen elämään. Mutta voi ei, sitten tiputaan maan alle eli tullaan vedetyksi mukaan kurimukseen tämän opinto-ohjaajan toimesta, jonka motiiveista emme vielä tiedä.

Mato on kova mimmi, joka alun kohtauksen mukaisesti haluaa tutustua eri ihmisiin. Siinä vaan tuppaa käymään huonosti, koska Hedgehog’s dilemma. Tätä piikkien iskemistä toisiinsa kuvaavat nuo unimaailman taistelut. Black Rock Shooter kestää damagea, koska hänen henkiset ominaisuutensa ovat huomattavasti korkeammat kuin hänen sekopäisillä ystävillään. Kyseessä ei ole mikään battle arena, jossa kaikilla on 100hp alussa. Mato on ihan hyvin tehty hahmo. Hänen empatiakykynsä, epätoivonsa ja tuskansa tuntee eikä minulle ole ainakaan tullut vielä sitä fiilistä, että tämä hahmo olisi vasemmalla kädellä sutaistu sen enempiä mietittämättä.

Se urheilijatypy oli vähän kevyempi. Kohtauksessa pahis nostaa hänestä klooneja eli nukkeja ja rooleja, joiden taakse hän suojautuu. Tai tarkemmin pahis suostuttelee urheilijatypyn laskemaan suojauksensa, tuomaan eri puolia itsestään esille eli tunnustamaan ihastuksensa, joka sitten päättyy vähän huonosti, koska vässykkäjätkä ja ryhmäpaine. Urheilijatypy ei ole heikko, kyllä hän tämä vielä kestää, mutta sitten pahiksen taitava manipulaatio ja Maton sääli lopulta murskaavat hänen psyykkisen eheytensä. Seurauksena on muistin pyyhkiytyminen eli dissosiaatio. Outoa oli lähinnä miksi Maton tarvitsi tuhota nuo nuket ja lopulta ”tappaa” viimeinen. Kai se on puhtaalta pöydältä aloittamista buddhalaisuuden hengessä. Tai sitten Mato ei olekaan hyvis.

Parasta antia on ollut Yomi x Kagari. Vakavasta narsistisesta vammasta kärsivä Kagari tahtoo omistaa Yomin täysin, koska hänen elämällään ei ole muuta sisältöä. Tämä huonon itsetunnon aiheuttama äärimmäisen mustasukkainen ja dominoiva kontrolli on mennyt jopa niin pitkälle, että Kagari on kehittänyt itselleen psykosomaattisia oireita. Psykosomaattinen tarkoittaa, että oire on pään sisällä eli jaloissa ei ole mitään fyysistä vikaa. Eräs kiehtovimmista mielenilmiöistä. Vanhoina hyviä aikoina kun oli vielä hysteriaa, niin tällaiset halvaantumiset olivat yleisiä oireita kun nykyisin on ilmeisesti ihottumaa ja epämääräisiä kipuja psykosomaattisina oireina. Freud-sensei juuri innostui näistä hysterian halvausoireista, koska sen aikainen lääketiede pystyi toteamaan että fyysistä vikaa ei raajoissa ollut. Oletettiin että vika oli aivoissa joiden sisälle tuohon aikaan ei nähty. Joskus sieltä aivoista saattoi jotain löytyäkin kun potilaan kuoltua päästiin leikkelemään kallo auki, mutta Freud aloittelevana neurologina ei ollut tyytyväinen tähän ja kehitti tämän psykoanalyysin, josta jotkut ovat ehkä kuulleet. Tarina on pakosti hyvä, jos sen avulla pystyy mielekkäästi burgeroimaan jostain suuremmastakin asiasta.

Mutta takaisin BRS. Kagari menee jopa niin pitkälle kontrollissaan, että uhkaa itsemurhalla, hän ei kerta kaikkiaan pysty kuvittelemaan elämää ilman täydellistä Yomin omistamista. No sitten tulee Mato ja varastaa Yomin kuitenkin, jonka seurauksena on Kagarin vaipuminen katatoniaan. Unimaailmassa on mahtavaa symboliikkaa kun Kagarin maailma koostuu lastenleluista osoittaen henkistä kehittymättömyyttä. Yomi makaa kahleissa talon sisällä ja pakotettuna nuken sisälle eli Kagarin pakottamaan rooliin. Myös nukkeleikit ja karkkiensyönti on hienoa kerrontaa, mutta ei tosiaan mitään kovin syvällistä tai oivaltavaa vaan pikemminkin hienoa ja onnistunutta.

Ihme kyllä Kagari kuitenkin toipuu tästä, en tiedä miksi. Luultavasti sen takia, että tarinan pitää pyöriä ja eiköhän se yksikin hahmo meille selitetä. Sitten tulee aivan loistavaa kun narsismin toinen puoli käännetään esille. Yomi ei tulekaan toimeen ilman Kagarin kontrollia, hän oli yhtä riippuvainen Kagarista kuin Kagari hänestä. Yomi on yhtä sairaanloisen mustasukkainen eikä kestä tätä uutta tyhjyyttä elämässään ja voidaan pohtia hakiko hän Matosta vain uutta Kagaria, joka ei olisi pyörätuolissa kiinni. Kahleet tulevat tällä kertaa hänen sisältään. Kagari on löytänyt itseluottamusta ja sisältöä elämälleen, eikä halua palata tuohon entiseen riippuvuussuhteeseen. Pahis osaa jälleen painaa oikeaa nappia, vaikka hän oikeastaan vain alleviivaa sen mikä on jo vikana. Yomin hajoamisellaan suorastaan mässäillään, mutta onneksi tämä on vain animea.

Black Rock Shooter tuskin saa pidettyä pakettia kasassa loppuun asti. Psyykkeen hajoaminen on helppoa kuvata, mutta sen uskottavan eheytymisen kuvaaminen on vaikeampaa. Toivottavasti ei tule mitään Jeesus-Mato loppua. Toivottavasti sillä pahiksella olisi edes puoliksi uskottavat motiivit. Tähän asti sarja on kuitenkin toiminut. Dialogit ovat olleen loistavia, vaikka en jaksanut nyt niitä listata. Enkä oikeastaan halua vääntää rautalangasta. Tämä taisi olla muuten ensimmäinen blogaus, jossa oikeasti selitän mitä animessa tapahtuu analyysin ja arvostelun sijasta. Koitan olla ottamatta tavaksi.

Näin muuten kommentteja, että kyseessä olisi perusyläastedraamaa. Syvimmät osanottoni jos jonkun kouluelämä on tällaista menoa.