Talvi 2012 Päätös: Hyvät

Kokeillaan taas uutta taktiikkaa. Jaan päätösblogauksen kolmeen osaan eli kauden hyvät sarjat, katsottavat ja sitten ne dropatut ja huonot . Tämä sen takia, että itse ainakin tykkään lukea mieluummin usein kevyitä blogauksia kuin harvoin massiivisia blogauksia.

Hyvät:
Highschool DxD
Thermae Romae
Daily Lives of High School Boys
Chihayafuru
Black Rock Shooter

Jatkavat:
Rinne no Lagrange
Moetsu Pirates
Aquarion EVOL

Thermae Romae oli oivaltava ja hauska. Lyhyenä 3x20min settinä tätä voi myös huoletta suositella, koska tunti ei ole liikaa kenenkään elämästä pois. Ending biisi oli niin hyvä, että se päätyi musiikkikirjastooni. Jos käyttäisin arvosanoja, niin se että sarjan avulla löytää hyvän kappaleen/artistin, on saman tien +1 arvosanan/tähden arvoinen asia.

High School DxD:stä kirjoitinkin jo olennaisen. Parasta viihdettä. Näyttää hyvältä, jos tiedätte mitä tarkoitan, ja hahmot ovat loistavia. Sarja oikeastaan käsitteli naishahmoja erittäin hyvin, koska ei naisten tarvitse olla punastelevia ujoja tyttöjä, moraalinvartijoita tai seksinhimoisia huoria niin kuin haaremeissa yleensä. Katso Jinxin ohje huorahahmojen tunnistamiseen. Myöskään päähenkilön ei tarvitse olla mikään vässykkä. Viimeinen jakso olisi tietysti voinut olla vähän parempi, siinä unohdettiin itseironia mitä sarja harrasti (Asia kaatuu ja kysyy miksi minun täytyy aina kompastella näin paljon, päähenkilön vittuilut kavereilleen yms.). Toivottavasti seuraava ecchitappelusarja olisi yhtä hyvä eikä mitään Maken-Kin kaltaista kuraa. Oikeasti viihdyttävä ecchitappelu on yllättävän vaikea tehdä, mutta DxD onnistui siinä. Lisäksi täydellinen lähetysaika perjantaisin, sillä tätä katsoi mielellään oluen seurassa tai sitten lauantai-aamuna krapulassa.

Daily Lives of High School Boys eli lukiopojat oli varmaan kauden paras sarja, koska se onnistui vaikeimmassa genressä: huumorisarja, joka oikeasti naurattaa ja on samalla älykäs. Se oli oikeastaan täysin hervoton, en muista milloin olisin näin paljon animelle nauranut. Jokainen jakso/kohtaus ei tietenkään saanut edes hymyä huulille, mutta huumorisarjalle riittää että se naurattaa edes kerran. Älykkäällä tarkoitin sitä, että sarja käsitteli ihan oikeasti lukiopoikana olemista. Voisi jopa sanoa, että tässä oli kaikista realistisin kuvaus lukiopojista ja -tytöistä. Tämä tosin johtuu siitä, että perusanimessa ei päähenkilöllä ole kaverina kuin Sunohara, ja tytöt ovat lievästi sanottuna melko idealisoituja ja kuvaavat stereotyyppejä, joita ei ole oikeasti olemassa. Kuten julkinen salaisuus kuuluu, tytöt ovat väkivaltaisempia kuin pojat jos tarkastelussa ei ole pelkät tuotetut vammat. (Archer) Sarja tuo tämän asian hyvin selkeästi esille. Toinen perusviesti on, että lukiopojat ovat oikeastaan ihan hyviä tyyppejä. Ringo-chanin pantsukusetuksesta seuraa kolmen päivän syvä masennus. Kavereita puolustetaan viimeiseen mieheen ja ollaan muutenkin herrasmiehiä. Toinen kohtaus mikä jäi mieleen oli kun pojat leikkivät radioshowta. Siinä toinen pojista vastasi ihan tosissaan kysymyksiin ja valitti siitä kuinka japanilaiset äidit eivät välitä mistään muusta kuin arvosanoista, jonka takia lukiopojat tekevät asiaa x. Tällaisia vakavampia kohtauksia oli useampi jos niihin jaksoi kiinnittää huomiota. Isä kutsuu nuorempaa veljeä Meganeksi, vanhempaa veljeä etunimellä. Rehtorin puheet olivat kanssa mielenkiintoista settiä. Tällaista huumorin pitäisi olla. Hauskaa, mutta kantaaottavaa, tosielämään sidottua ja huomioita tekevää eikä mitään turhanpäiväistä lolololsorandom typeryyttä.

Chiyhayafuru oli sitä harvinaista animea eli hyvää shoujoa + urheilua. Alkukommenttini tähän olivat aika varovaisia, mutta sarja parani loppua kohti. Karutasta saatiin yhtä uskottavaa ja viihdyttävää urheilua kuin mahjongista, gosta ja shakista. Viihdyttävä urheiluanime on itsessään jo hyvää tavaraa, mutta Chihayafurun onnistui myös shoujohenkilössä, jotka välttivät yleiset sudenkuopat. Perinteinen shoujon prinssi+naapurinpoika eli Arata+Taichi asetelma toimi hyvin, eivätkä nämäkään hahmot jääneet ontoiksi Chihayaa lustaaviksi tyhjäpäiksi. Itse asiassa tämä kolmioromanssinsa kehitys oli siitä yllättävää seurattavaa, että se pyöri karutapelien taustalla eikä ollut pääosassa.  Hienoa oli myös henkilöiden kasvu. Kaikki olivat alussa vähän outoja lintuja, mutta intohimoinen karuta-harrastus teki heistä mielenkiintoisia tyyppejä, joilla on paikka luokan bileissä. Vastustajat peleissä olivat myös loppuun asti mietittyjä eikä mitään ”kunhan vaan joku lätkästään olemaan Monster of the Week”. Hahmoista välittäminen on urheiluanimessa on erittäin keskeistä, koska muuten pelien lopputuloksilla ei ole mitään väliä. Share the defeat, share the victory, jossa varmaan sarjan vahvuus olikin. Jopa sivuhenkilöiden tappioista välitti.

Black Rock Shooterista kirjoitin: ”Toivottavasti ei tule mitään Jeesus-Mato loppua. Toivottavasti sillä pahiksella olisi edes puoliksi uskottavat motiivit.” ja kommenteissa ”Pelkään vain, että näitä “lol magic” tapauksia tulee enemmänkin, enkä siksi juurikaan elättele toivoa sarjan lopun suhteen.”. Pahiksella oli hyvät motiivit, itse asiassa aivan erinomaiset eli hänkin oli oikeastaan vain uhri ja koitti pelastaa muita. Jeesus-Mato loppua ei myöskään tullut vaan jokainen hahmo selvitti ongelmansa itse. Lol magic sen sijaan iski aika rajusti Yuun tapauksessa. Annettakoon anteeksi, koska sarja oli  muuten loistava. Toimintakohtauksien väkivalta raaistui jakso jaksolta ja oli lopulta brutaalia kidutusta. Yuun tarina oli suorastaan liiankin synkkä. En taida jaksaa selittää, mitä 4 viimeisessä osassa tapahtui. Mielen sisäistä dialogia niin kuin oli odotettavissa, taivas aukeaa suljettuihin paikkoihin, henkilöt tajuavat itkien toiveensa/todellisuutensa ja eristyneet maailmat yhdistyvät yms.. Symboliikkaa käytettiin erittäin hyvin kuvatessa noita sisäisiä maailmoja. Kagamin mainitsin aikaisemmin, mutta myös muiden rauniomaailmat ja ennen kaikkea Yuun liekehtivä kuutiomaailma olivat mahtavia. Sekin oli yllättävää, että se urheilijatyttö päätyi sen pojan kanssa yhteen paskasta tempusta huolimatta. Sarja korosti, että kuinka vain tytöt joutuvat taistelemaan ja kuolettamaan sielunsa rotkon pohjalle, mutta näköjään myös pojille annettiin ymmärrystä. En tiedä voinko tätä kaikille suositella, sillä kärsimys&psykologia&symboliikka on sellaista settiä ettei se kaikille sovi. Ei venäläisikään kirjailijoita voi suositella varauksetta kaikille. Ei tämä mikään toimintasarja ollut. Varmaan voisi todeta sen kuuluisan 2deep4u, vaikka tämä nyt niin deep ollut eli vaatinut kattavia tietoja esimerkiksi yhteiskunnan oloista, historiasta tai uskonnosta eikä vaatinut myöskään erityistä herkkyyttä tai tarkkanäköisyyttä.

Spoiler: EVOL on LOVE toisinpäin. Lisäksi GATTAI.

Jatkavista voisin kommentoida sen verran, että ne ovat aika outoa settiä. Ne nimittäin eivät ole selkeästi mitään aikaisempaa genreä/kohderyhmää. Haaremianimeita ne eivät ole, pantsut eivät niissä vilahtele eivätkä tytöt käy kylvyssä toistensa rintoihin kiinni. Ne eivät siis ole otakupandering ecchimoeshittiä kuten esimerkiksi Symphogear oli tällä kaudella. Tai jos esiäiteihin mennään niin nämä eivät ole taikatyttösarjoja miehille, kuten Nanoha ja MaiHime, vaikka tytöt päähenkilöinä antoikin tämän alkuvaikutelman. Scifiä tai mechaa ne eivät ole myöskään siinä mielessä mihin yleensä on totuttu eli pojat rämistelmässä roboteilla avaruudessa pahuutta/örkkejä vastaan tyttö kainalossa. Shounentoimintasarja vaatii shounenin ollakseen shounentoimintasarja. Tämän ja romanssin puuttumisen takia nämä ovat lähempänä 4girls-1club teenjuontitoimintaa. Mutta kun näissä sarjoissa on ihan oikea juonikin. Kyllähän se kohderyhmä otakut on, mutta eivät nämä ole selkeästi mitään harem/ecchi/mecha/scifi/iyashikei/teenjuonti/shounenaction/romance/fanservice tavaraa ole vaan ne ovat vähän niitä kaikkia. Ja siis hyvällä tavalla, ei sillä tavalla että koitetaan nuoleskella kaikkia kohderyhmiä. Sanoisin, että näissä on otettu naiskatsojat huomioon, koska meille miehille kelpaavat parhaiten DxD ja Symphogearin kaltaiset sarjat. Odotan kuitenkin erittäin innolla miten nämä kolme tulevat päättymään. Koska mieluummin minä tyttöjä katsellen mechapilotteina/avaruuslaivan kapteenina kuin niitä itkeviä angstipoikia. Mutta onhan se nyt verrattavissa melkein naisten äänioikeuteen, että ne päästetään oikeasti mechaa tai avaruuscruiseria pilotoimaan. Ja ovat vieläpä parempia pilotteja kuin miehet. Silloin kuin minä olin nuori niin tytöt osallistuivat taisteluun korkeintaan laulamalla. (Ennen kuin joku viisastelee että on naispilotteja ja -sotilaita ennenkin ollut: Näissä sarjoissa tytöt ovat ihan oikeasti päteviä pilotteja pääosassa eikä suojeltavia ja pelastettavia prinsessoja päähenkilöpojalle tai muuten vaan näyttämässä hyvältä)