Saito Tamaki: Beautiful Fighting Girl

Sanoin olennaisen Sentou bishoujo no seishin bunseki:sta ensimmäisessä blogauksessa. Voisin omistaa tämän blogauksen kirjan esittelylle ja toisaalta pienet lisäselvennykset ovat paikallaan.

Englanninkielisen kääntäjän alkusanoihin kannattaa suhtautua varauksella. Hän on ilmeisesti kirjallisuuden apulaisprofessori, joten hän selittää lacanilaisia käsitteitä tältä kantilta. Ne tuntuvat kuitenkin istuvan huonosti muuhun kirjaan, sillä Saito on psykiatri, joten hänellä on eri lähestymistapa. Lisäksi kääntäjä sotkee tätä kirjaa queer-kulttuuriin, joka on täysi oma asiansa, eikä minun käsitykseni mukaan tippaakaan liity tämän kirjan sisältöön.

Toinen luku on ”kirje otakulta”, jossa japanilainen otaku kertoo kokemuksistaan. Tämä teksti avaa erittäin hyvin, mitä ensimmäisessä luvussa käytiin läpi otakukulttuurista. Kolmas kappale on myöskin otakukulttuuria käsittelevä, mutta siinä on haastateltu ulkomaisia ”otakuja”. Ja tässä menee mielenkiintoiseksi.

”Compared with otaku overseas, who are so uniformly defensive about sexuality, Japanese otaku are quite articulate and straightforward on the subject”.

Myöhemmissä luvuissa Saito toteaakin, että ulkomaalaiset otakut eivät ole otakuja ollenkaan, koska he kieltävät kaiken seksuaalisuuden piirretyistä. Masentavaa. Kaikki nämä vuodet me suomalaiset animeharrastajat olemme eläneet valheessa. Emme ole tajunneet animesta mitään.Tuntuu pahalta.

Ei onneksi. Suomalaiset saavat osittaisen synninpäästön, kiitos Herra A:n.

“A, who maintains an anime Web site in Finland, was one of the few anime fans surveyed who was a supporter of Sailor Moon, and he was also the most similar to Japanese otaku”

Kiitos A. Hän on todellinen herrasmies. Tarjoan conissa kaljat jos A tunnistaa itsensä, sillä Suomen animeskenen maineen pelastaminen lienee ainakin sen arvoinen tako. Miehen ensimmäinen anime oli Urotsukidoji ja hän piti siitä paljon. Saito jatkaa.

”At first he thought Sailor Moon was intended for little girls and couldn’t relate to it. But he kept forcing himself to watch it, and one day it suddenly became one of his favorites. He says that he thinks it’s because the heroines are young girls with supernatural powers. As someone who does not like pornographic works, he absolutely cannot believe that a lovely, cute anime like Sailor Moon could cause perversion.”

Moni kysyy, että eikö tuo ole puolustuskannalla olemista seksuaalisuuden kanssa. A kommentoi, ettei hän pidä pornosta. Hän kuitenkin pitää animesta, joka luokitellaan rankaksi pornoksi. Tästä on ollut puhetta noiden ecchimättöjen ja pantsupaneeleiden yhteydessä. Ei ole olemassa pornoa/hentaita ja sitten ”normaalia ja siveää” animea. Mutta tämä tiukka kaksiajako vallitsee Yhdysvalloissa ja Englannissa, ja tämä riisti muilta kilpailijoilta japanilaisimman ulkomaalaisotakun tittelin. Muun maalaiset tekivät kyllä erittäin loistavia huomioita. Tämä kirjan luku oli mielenkiintoinen näin ulkomaalaiselle otakulle. Italiassa animella oli tuohon aikaan erittäin ikävä leima, kun eräs psykologi meni sanomaan, että anime aiheuttaa pedofiliaa. Kyselyyn vastannut italainen otaku tokaisi sarkastisesti viestissään, että nyt on tainnut mennä anime ja katolinen kirkko sekaisin. Tuohon aikaan katolisen kirkon pedofiliatapaukset eivät olleet vielä paljastuneet, mikä tekee kommentista eeppisen.Paras jenkkiläinen vastaus:

 ”It’s a mistake to look for sexuality in magical girl works. They are all intended for little girls. If you think that sexuality is an issue in manga, you had better study yourself first.”

Aina ebin vihjata psykiatrille, että hän on itse hullu ja Saito ei voi olla kuittaamatta ”He gives me a very psychonanalytic suggestion.” Tämä kuitenkin kuvastaa hyvin yleisiä asenteita. Mutta jokainen saa itse miettiä, luottaako tunnettuun japanilaiseen psykiatriin vai amerikkalaiseen nuoreen mieheen, joka pitää animenettisivustoa.

Dargerin tapaus osoittaa, että otaku voi olla myös ilman Japania.

Neljäs luku käsittelee Henry Dargeria. Kyseessä on otaku, joka piirteli ja kirjoitti sento bishoujoa, vaikka ei koskaan nähnytkään animea. Tämä on erittäin mielenkiintoista, koska tämä tekee otakun psykopatologiasta universaalin. Tämä luku antaa vakuuttavuutta koko kirjalle. Saito korostaa itsekin kuinka tärkeä ja merkittävä kokemus Dargeriin törmääminen oli hänelle. Otakuus on siis ihmismieleen valmiiksi rakennettu ja sen muodostuminen on mahdollista muuallakin kuin animen parissa.

Viides luku on katsaus animen historiaan ja miten sentou bishoujot ovat kehittyneet. Tiukkaa settiä, jos animen historia kiinnostaa. Tämä historiakatsaus toimii mukavana täydennyksenä esimerkiksi Animen Aikaan, sillä lähestymistapa on eri. Vaikka kieltäisi kirjan muun sisällön, niin tämä luku on kuivuudestaan huolimatta sivistävää luettavaa. Saito on lajitellut sento bishoujen subgenret eli miten kehityskulku on mennyt. Tämä animen ja animehahmojen kehityksen ruotiminen kuuluu kuitenkin johonkin muualle kuin tähän blogiin.

Sentou bishoujo-sukupolvien kohtaaminen

Kuudennessa luvussa sitten oikeasti selitetään, miksi se sentou bishoujo on seksuaalinen objekti, joka elää fiktiossa. En käy teoriaan, käytännön huomioiden selittäminen lienee parempi lähestymistapa. Lännessä naishahmo on jotenkin aina haavoittunut ja häntä motivoi kosto. Katsoin viikonloppuna Underworldin. Siinä latexperseen perhe on tapettu ja tämän takia hänestä on tullut kova mimmi. Saito käyttää esimerkkinä Leonia ja Nikitaa. Sama kuvio näissäkin, jotakin traumaa on lähdetty hyvittämään. Tällaiset naishahmot ovat amatsoninaisia, heiltä on riistetty lapsuuden viattomuus, he ovat miesotureita naisen ruumiissa. He treenaavat. Sentou bishoujolla ei ole mitään traumaa, mikä häntä motivoisi treenaamaan. Hän on kova mimmi ilman mitään treenausta. Nausicaä pistää sotilaita pataan, mutta meille ei ikinä kerrota miksi hän on jo taitava taistelija valmiiksi. Sentou bishoujo hahmot ovat tyhjiä, heillä ei ole omia motiiveja, omia traumoja mitä he työstäisivät. Käskyt tulevat ulkopuolelta tai heidät vedetään toisiin maailmoihin. Ääriesimerkki tästä tyhjyydestä ja olemassaolon puutteesta on Rei. Sailor Moonit eivät ole itse mitään kostamassa, heidän taakkansa tulee ulkopuolelta kuun historiasta. He ovat miko-hahmoja jotka toimivat reaalimaailman ja taikamaailman välissä.

Merkittävä seikka on, että sento bishoujot ovat tietämättömiä omasta seksuaalisuudestaan. Alastomat taikatyttömuuttumiset tietysti eräänä asiana, mutta Rein suihkukohtaus on omasta mielestäni paras esimerkki tästä. Utena on hyvinkin tietämätön omasta viehätysvoimastaan.

Tärkein seikka on, että miten nämä hahmot taistelevat. Heillä ei ole vaihtoehtoa. Taistelukykyjä ei selitetä, ne ovat itsestään selviä tai ne annetaan yllättäen ilman syytä magian muodossa. Näitä kykyjään he käyttävät toimiessaan kahden eri maailman välillä. Tämä välittäjänä toiminen vaatii tiettyä tyhjyyttä. Kuten tunnettua, animehahmot eivät ole pahoja tai hyviä, vaikkakin sentou bishoujo sitä onkin vähän eri syystä kuin yleensä. Sentou bishoujon olemassaolo on kyseenalaista. Rei on klooni, Sailor Moonit tytöt ovatkin kuusotureita, San (Mononoke-hime) on susien kasvattama. He eivät ole tässä maailmassa kiinni. Ja tämä epätodellinen tyhjyys tekee edeltävässä artikkelissa kuvatusta todellisuutta fiktiosta mahdollista, sillä hahmo on niin epätodellinen, että siitä on tehtävä todellinen. Jos joku psykoanalyysiin perehtynyt lukee tätä, niin sentou bishoujo on Saiton mukaan käänteinen hysteerikko.

Tämä voi olla vaikeata käsittää. Kyseessä on kuitenkin länsimaiden ja itämaiden erilainen suhtautuminen todellisuuteen. Länsimaissa todellisuutta rakastetaan ja sen kahleet on ulotettu rajoittamaan myös sarjakuvia. Animaatioita ei arvosteta, se ei tule koskaan saamaan parhaan elokuvan palkintoa. Saito käyttämä esimerkki Comics Code Authority käytännössä tarkoittaisi, että mangaa ei olisi. Symboliikkaa sensuroidaan länsimaissa. Japanissa sensuroidaan vain itse kuvia. Käytännössä tämä tarkoittaa länsimaissa sensuroidaan ”epäilyttävä” sisältö. Japanissa kaikki menee kunhan siinä ei kuvata sukuelimiä. Saito selventää asiaa lisää käyttämällä esimerkkinä Mansonin levyn kantta, joka joutui boikottiin länsimaissa. Mies nuoren naisen ruumiissa on liian perverssi ajatus länsimaille, Japanissa ei mitään ongelmaa. Eräs päätoimittaja varmaan innostunee tosin tuosta maininnasta että Japanissa kannesta kohistiin ”katawan” takia.

Koska länsimaalainen tavoittelee animaatiossakin ja piirroksissa todellisuutta, se pysyy todellisuutena. Tämän takia länsimaissa on ulinaa, ja coneissa näkynyt ohjelmaa, siitä kuinka anime on epärealistista. Se on juurikin realistista, koska se on epärealistista. Epärealistisuus on koko homman idea. Edeltävässä blogauksessa tuli esille kuinka otakut eivät sekoita todellisuutta ja fiktiota. Se, että etsii fiktiosta todellisuutta ja realistisuutta tarkoittaa, että on sotkenut fiktion ja todellisuuden.

Gainax on otakustudiona aina ollut merkittävä parodististen sentou bishoujo-hahmojen kehittäjä.

As I have already pointed out, there are many fans of anime and manga in the West. But they are virtually unanimous in their hatred for so-called tentacle porn. They believe that sexuality does not belong in animation. What do Japanese otaku think about this? If they were shown this fort of pornographic work they would either give a wry smile or launch into a lengthy discussion of the history of adult anime using works like Cream Lemon (Kuriimu remon) and Legend of the Overfiend (Urotsukidoji) as examples. I cannot help but see in this difference another huge contrast between Japanese and Western otaku.

Juurikin näin. Otakun ja fanin erottaa tästä. Huomatkaa tietysti se seikka, että hyvin mitätön osa animesta on mitään lonkeropornoa. Nähdäkseni Suomessa asiat ovat sinänsä hyvin, että täällä on otakuharrastajien määrä suuri. Tällä määrällä on hyvät edellytykset lisääntyä kiitos Lehtisen Animen Aika-kirjan, joka ei mitenkään välttele animen seksuaalisuusteemoja, ja Rikalaisen ja Vallin coniluentojen, joissa on käsitelty asiallisesti varsinaista seksuaalista sisältöä.

I fully affirm the otaku’s way of living. I would never try to lecture them about “getting back to reality.” They know reality better than anyone. Of course, cases of pathology and depravity occur in any community: this is true of the community of maniacs as it is of the otaku, and of psychoanalysts, for that matter. What deserves our criticism is not otaku sexuality but the deception of those who love anime but reject sexuality. If there is a certain sincerity and ethics in a dissociated life lived with self-awareness, it is because hypocrisy and deception dwell in the falsely coherent life.

Doin kirjassa käsiteltiin miten eri tavalla itämainen kulttuuri näkee vapauden. Tai siis kuinka länsimainen kulttuuri luulee, että vapautta on olemassa. Saiton väitteiden käsittäminen vaatii samanlaista ajattelutavan muutosta. Miksi uskomme jonkun antiikin ylimyksen ajatukseen siitä, että reaalimaailma on varjoja ideamaailmasta ja taide on varjoja reaalimaailmasta. Länsimainen ajattelu arvostaa reaalimaailmaa liikaa ja väheksyy fiktiota, koska näkee sen vain kopion kopiona.

Kirja on erittäin sekalainen ja siinä on monipuolinen rakenne. Tämä on yleensä negatiivinen asia, mutta tässä aiheessa monipuolisuus on vahvuus, koska tällä tavalla kirja pystyy näyttämään suuntaviivat otakuanalyysille. Eräänlainen perusteos siis, jonka suurin anti on määrittely siitä mitä otakun maailma tarkoittaa. Miksi juuri tämä kirja ansaitsee näin korkean arvostuksen? Jos kirjoittaja ei olisi psykiatri en antaisi paljoa arvoa tälle kirjalle. Mutta hän on psykiatri, henkilö joka on puuhastelee ihmismieleen liittyvien asioiden kanssa päivittäin. Psykoanalyysistä on ollut puhe. Itse luen nimenomaan psykoanalyysia harjoittavien lääkäreiden kirjoja, ja tietysti etusijaisesti suomalaisten kirjoittamia. Heillä on uskomattomia havaintoja ihmismielen ilmiöistä, jotka he pystyvät selittämään psykoanalyysin avulla. (Saito ei muuten itseasiassa ole psykoanalyytikko, vaikka käyttääkin psykoanalyysiä apuna työssään.) Saito on johtava hikikomoritutkija. Hän tietää mikä ero on sairaalla ja terveellä. Tämä kirja antaa otakukeskustelulle uskottavuutta ja auktoriteetin johon vedota.

Ilmeeni kun joku "animefani" valittaa siitä, että anime ei ole realistista, siinä fanserviceä tai siitä että sarjasta puuttuu juoni

Kirja tosin käsittelee animen vain 1990-luvun loppuun joten 2000-luvun light novellien, moebuumin, haaremianimen yms. nousua ei siis ole tässä kirjassa huomioitu. Olen koittanut tässä blogissa paikata tätä. Saito mainitsee kirjassa, että mangassa ei voi kuvata kerrontatyylin vuoksi monimutkaisia persoonallisuusrakenteita vaan niissä kuvataan yksinkertaisia persoonallisuuksia, jotka tunnistaa heti.

”In manga, a single personality is often divided among multiple characters.  In the other words, An entire manga work in its entirety is the coordinated expression of a single personality – of, for example, the personality of the author”.

Olen onnistunut ainakin osittain tässä selittämistyössä. Ks. esimerkkinä haaremiblogaus, jossa tulee esille se kuinka hahmot ovat osia tai sisältävät osia, joihin kaikki pystyvät samastumaan. Toisin sanoen, osia yhdestä persoonallisuudesta. Haaremihahmot eivät ole malleja todellisesta elämästä vaan he ovat malleja tekijästään. Tämä, että luullaan haaremihahmot edustaisivat oikean elämän tyttöjä, on erittäin hyvä osoitus siitä kuinka päin helvettiä länsimaalaiset ja ei-otaku asiat tajuavat. Tämä on sitä todellisuuden ja fiktion sotkemista kun luullaan, että fiktio on jäljennös todellisuudesta.

Tämä kirja on juurikin sitä, mitä olen pidemmän aikaa hakenut. Jos Doin kirja auttoi minua ymmärtämään japanilaisuutta ja antoi useita uusia ajatuksia, niin Saiton kirja selvensi minulle otakuutta ja vahvisti entisiä ajatuksiani. En kuitenkaan lähde sen enempää teoretisoimaan pelkästään vain tämän yhden kirjan pohjalta, mutta tämän pohjalta on kyllä hyvä jatkaa huutelua että normaalihomot ja kasuaalit ovat perseestä. Nyt pitäisi Saiton muutkin kirjat lukea ja ennen kaikkea Saito suosittelee ison kasan muutakin kirjallisuutta. Kaikki ei tietenkään ole kirjallisuutta. Hänen suosittelee Genshikeniä ja Azumanga Daiohia. Genshiken on hyvä kuvaus otakulttuurista ja Azumanga Daiohista Saito löysi moen. Doin kirja on vielä vapaaehtoista luettavaa, tämä on melkein yhtä pakollinen kuin Animen Aika.