Bousouzokut, yankiit ja muu kapinallinen nuoriso

Tämä blogaus on ollut luonnoksena erittäin pitkään. Minua nimittäin suuresti inspiroivat sellaiset sarjat kuin Crows, Worst, Shonan Seven ja Clover. Nämä sarjat kertovat lukiolaisista, joiden elämän keskiössä ovat jengitappelut. Bousouzoku ei ole ehkä oikea termi kuvaamaan näitä sarjoja, sillä ne eivät kerro nuorison moottoripyöräjengeistä ainakaan päähenkilöiden osalta eivätkä myöskään moottoripyörien kustomoinnista. Toki näissä sarjoissa on aina vähintään yksi bousouzoku-hahmo ja moottoripyöriä ihanoidaan, mutta suurin syy miksi termi istuu näihin sarjoihin on se, että näissä on kyse nuorison kapinasta – liikutaan lain harmailla alueilla eikä poliisi ole ystävä. Toinen hyvä syy nimittää näitä sarjoja bousouzokuksi on se, että sarjojen estetiikan puolesta bousouzoku on se tyyli, mitä edustetaan (kustomointi ei ole rajoittunut pyöriin) ja sarjat istuvat myös ajallisesti jonnekin 1980-luvun jälkipuoliskolle bousouzokun kulta-ajan jälkeen.

Termi yankii eli jenkki lienee ehkä parempi nimitys, sillä se tarkoittaa aika lailla samaa porukkaa, paitsi ilman moottoripyöriä. Erityistä Amerikan ihannointia ei kai kuitenkaan porukkaan liity, vaan olennaisempaa lienee ollut se, ettei edusteta perinteistä japanilaista menoa. Yankee/yankii-termillä on kuitenkin useita merkityksiä, joten mennään termillä bousouzoku, koska se on hienompi ja siitä löytyy hyvä wikipedia-artikkeli, jonka avulla päästään sisään näiden sarjojen asetelmiin:

Bōsōzoku literally ”running-out-of-control (as of a vehicle) tribe”) is a Japanese youth subculture associated with customized motorcycles.

bōsōzoku gangs are generally composed of people under the legal adult age, which in Japan is 20 years old

Many, if not most, bōsōzoku members came from a lower socioeconomic class and may have used the motorcycle gang activities as a way to express disaffection and dissatisfaction with Japanese mainstream society.

Worstin pojat

Worstin pojat

Alin lainaus se tärkein ja kuvaavin – sillä ei ole hirveästi merkitystä, että kiinnitetään härpäkkeitä mopoon. Näillä ei ole siis mitään tekemistä oikeiden moottoripyöräjengien kanssa, joissa keski-ikä lienee reippaasti yli 20 vuotta ja rikollinen toiminta on huomattavasti vakavampaa kuin punaisia päin ajaminen ja autojen kolhiminen, eikä rikollisella toiminnalla tavoitella taloudellista hyötyä. Vastine bousouzokulle länsimaissa olisi siis punk, joka myöskin oli nuorison vastakulttuuri-ilmiö yhteiskunnallisia oloja kohtaan. Siinä missä punk painottui musiikkiin ja bouzousoku moottoripyöriin, on kyseessä enemmän elämäntapa (vai elämäntilanne?) ja maailmankatsomus.

Yllä mainituissa sarjoissa yakuza pyörii sivulauseissa mukana, ja useampi hahmo saattaakin päätyä yakuzan leipiin aikuisiällä, mutta itse sarjoissa hahmot ovat kuitenkin vielä hienosti sanottuna huonoista oloista olevia nuoria, jotka etsivät paikkaansa yhteiskunnassa. Ja purkavat turhautumistaan tappelemalla.

Jokaiselle animen katsojalle tämä jengi on tuttua, sillä yleensä heidän roolinsa on ahdistella tyttöä tai koulukiusata luokan nörttiä, jolloin päähenkilön on hyvä hetki tehdä jotain merkityksellistä. He ovat kyykkyasennossa röökillä koulun takana. Heidät voi kuitata koulun peruskoviksiksi, mutta animekliseeksi on muodostunut, että pahojen poikien vaatetus, hiustyyli ja käytös ovat vahvasti bousouzoku-tyyliä. He ovat erinomaisia pahiksia – pahoja ja tyhmiä. Alemmasta yhteiskuntaluokasta kun ovat. Eräät tunnetuimmista animehahmoista edustavat heitä; kuuluisin bousouzoku on tietysti Great Teacher Onizuka. Tämän lisäksi esimerkiksi Joutarou Kujo edustaa klassista banchou-tyyliä, eli bousouzoku-porukan pomoa. Klasikkoshounen Yu yu Hakushon Kuwabara on suora bousouzoku-hahmo, jonka tavoitteena on olla koulun kovin jätkä, mutta päätyykin tappelemaan demoneita vastaan.

Cloverin pojat tappelun jälkeen

Cloverin pojat tappelun jälkeen

Crowsissa, Worstissa, Shonan Sevenissä ja Cloverissa asetelma on toinen. Koulut ovat parin pahan pojan sijaan täynnä näitä tyyppejä. Asetelma on realistisen raadollinen: alemman yhteiskuntaluokan pojat tungetaan surkeisiin poikakouluihin, jotka ovat maineestaan tunnettuja aivan toisessa mielessä kuin romanssi- ja komediasarjojen koulut. Noihin kouluihin nämä tyypit pääsevät vain, kun sarjan juonessa tarvitaan pahiksia.

Eli me ollaan siis pohjalla. Mutta pohjallakaan ei ole täysin synkkää, sillä sarjojen idealistiset päähenkilöt tuovat valoa pimeyteen. Päähenkilö on suoraviivainen ja rehti kaveri, joka johdattaa väärälle poluille sortuneita takaisin kaidalle tielle. Kaita tie tässä ei tarkoita, että mentäisiin töihin ja opiskeltaisiin kunnolla, vaan sitä, että tapellaan rehdisti eikä petetä kavereita. Ja kaidalle tielle johdattaminen tapahtuu aina kuviolla konflikti – tappelu – filosofinen keskustelu. Tappelut ovat sarjoissa isossa osassa, ja ne ovat mittakaavaltaan isoja, jengien/koulujen välisiä jopa sadan hengen tappeluita, mutta oikeasti isomassa roolissa ovat keskustelut haavojen nuolemisen jälkeen. Tappelun pohjustus on myös paljon tärkeämpää kuin itse tappelu. Kaikkien osapuolten näkemykset käydään läpi ennen tappelua. Jollain oudolla tapaa konfliktia koetetaan välttää, vaikka kaikille on alusta asti selvää, että asiat eivät selviä kuin nyrkeillä. Suorastaan ihan uskomatonta, miten paljon politiikkaa saadaan aikaiseksi siitä, että katsotaan kuka on kovin kukko tunkiolla. Tappeluita ei kuitenkaan idealisoida liikaa, sillä ne eivät ole kivoja, ja kaverit ovat laastereissa monta viikkoa turpaanoton jälkeen.

Crowsin moottoripyöräpoikia

Crowsin moottoripyöräpoikia

Ero muihin taistelu- ja tappelumangoihin on se, että mitään martial artseja ei harrasteta, vaan tyyli on vapaa ja salainen tekniikka on sisulla nyrkkiä naamaan. Tappelut ovat pääosin sitä, kenellä on kovimmat nyrkit ja paras kestävyys. Tappelut ovat joukkotappeluita, joiden lisäksi pääsankarit tappelevat tietysti paljain nyrkein ja 1vs1-tappeluita, mutta myös ylivoimatilanteita ja metalliputkien käyttöä löytyy pikkusieluisilta sivuhahmoilta. Veitsien käyttö on kiellettyä, koska sitten voi sattua pahasti ja poliisikin kiinnostuu. Aina pari raukkamaista sekopäätä sortuu veitsen esille vetämiseen, jolloin tilanne menee vakavaksi.

2016 tullut Mob Psycho sisälsi monia bousouzoku-parodioita, ja itse asiassa tämä sarja antoikin minulle puhtia kirjoittaa tämä blogaus loppuun. Parodian kautta aihetta on helppo lähestyä. Mob Psychossa meillä on jengialueita kuvaava kartta, joita näkyy myös varsinaisissa sarjoissa. Hahmot ovat tietysti bousouzoku-tyylisesti puhuvia ja pukeutuneita, mutta yksi ehkä parhaiten bousouzoku-sarjoja tiivistävä kohtaus oli juuri veitsiin liittyvä. Psyykkisten voimien mittelössä toinen jää alakynteen ja on käyttämässä ”sitä”, mikä yleensä tarkoittaa tietysti psyykkistä erikoiskykyä, mutta bousouzokulle jotain aivan muuta.

horriblesubs-mob-psycho-100-08-720p-mkv_snapshot_15-54_2016-09-24_15-13-37

Toisin sanoen meillä on jopa jonkin sortin klisee, että jos rehdissä tappelussa alakynteen jäänyt alkaa tehdä jotain epämääräistä, hän on kaivamassa veistä esille. Näin tietysti vain raadollisemmassa bousouzoku-maailmassa, jossa erikoisvoimat rajoittuvat fyysiseen voimaan, älyyn ja sisuun.

Äly? Jengisodat ovat politiikkaa parhaimmillaan, ja joka jengissä on vähintään yksi älykkö, joka purkaa syy- ja seuraussuhteita. Kyseessä ei tietenkään ole mikään kliseinen silmälasipäinen perusälykkö, vaan porukan toiseksi paras tappelija ellei jopa porukan pomo, joka ei jyllää isolla koollaan ja peräänantamattomuudellaan vaan hyvällä tappelustrategialla ja -taktiikalla. Paras tappelija on tietysti meidän päähenkilö ja häntä vastaavat ihmistyypit, jotka voittavat tappelut, koska tappelevat sinnikkäästi sen asian puolesta, jonka he kokevat oikeaksi. Mutta päähenkilökään ei aina voita, mikä on ennenkuulumatonta ja lisää mielenkiintoa sarjoja kohtaan.

Päähenkilöt sarjoissa ovat pohjimiltaan moderneja samuraita, vaikka ulkokuoreltaan usein suoraviivaisia ja yksinkertaisia eli idootteja. Oikeudenmukaisia, korkean moraalin omistavia ja epäitsekkäitä. Jalo soturihenki ohjastaa heitä kokeilemaan kuka onkaan kaikista voimakkain soturi. Tämä kaikki nousee entistä suurempaan arvoonsa, kun ympärillä on vallanhimoisia, pikkumaisia ja raukkamaisia ihmisiä. Päähenkilö ei tyhmyydessään ehkä edusta samurai-ihanteita. Mutta kuten alussa mainitsin, hän tuo tällä asenteellaan valoa ja toivoa muuten kovin synkkään maailmaan. Ja siinä sivussa tietysti kohoaa naapuruston ja parhaimmillaan koko läänin kovimmaksi jätkäksi.

Jengikartta Mob Psychosta

Jengikartta Mob Psychosta

Shonan Sevenin kouluja

Shonan Sevenin kouluja

Suomalaiselle bousouzokun ja Crowsin ja kumppaneiden kuvaaman maailman hahmottaminen on vaikeaa, sillä meillä ei ainakaan vielä koulutusjärjestelmä pohjaa sosioekonomiseen asemaan. Muualla on ihan oikeasti juttu lakaista ”roskaväki” jämäopettajineen omaan kouluunsa, jossa hornankattila alkaa sitten porista ja purkautuu väkivaltaisuutena. Crows, Worst, Shonan Seven ja Clover kertovat tästä maailmasta. Nuorisohan tietysti kapinoi aina, mutta tässä maailmassa on jotain erityistä ja kaunista.

Kyse ei ole tietenkään mistään yhteiskuntakritiikistä, vaikka siihen olisi helppo ryhtyä. Sarjat ovat aikuistumistarinoita väkivallan keskellä eivätkä selviytymistarinoita kurjuudessa. Jokainen on valinnut oman tiensä, ja erilaisia teitä riittää. Kun päähenkilön ja lähimmän ystäväpiirin asiat on saatu selvitettyä, niin aina riittää muita hahmoja joiden ongelmia ratkoa. Oikeasta tiestä ei olla varmoja, mutta väärään tiehen tartutaan helposti. Vaikka ollaan pahiksia, niin ei sentään niin pahiksia, että juoma-automaattien ryöstäminen olisi ok.

65d6abecd324700fcf9fc7dd098f561c055716ea

Tötterötukkien ja röökin polttamisen lisäksi bousouzokulle kuuluu työukkojen haalarit ja tokkou-fuku eli kuvan armeijan päällystakki, joka on koristeltu äärimmilleen tai jota voidaan pitää yksinkertaisen rennosti kuten yllä olevan kuvan neito. Siihen en löytänyt selityksiä, miksi sidekääröjä pitää käyttää, mutta vastakulttuureihin luultavasti nyt vaan kuuluu käyttää asioita vastoin niiden alkuperäistä tarkoitusta. Koulu-uniformuja pidetään tietysti vastoin sääntöjä ja perinteisesti kiellettyä tavaraa kuten koruja löytyy. Lemppariposeeraus on kyykyssä, johon tuodaan kovuutta lisäämällä joku kättä pidempi objekti, jota voikin tarvita tappelussa. Aurinkolasit ja naamamaskit kuuluvat myös kovuutta korostavaan varustukseen. Päähän on kiedottu hachimaki-otsanauha, joka on tokkou-fukun tavoin kamikaze-lentäjiltä lainattua, josta voinee vetää johtopäätöksen, että valtaväestön keskuudessa armeijan ihannointi ei ollut suosittua.

Jos normaalissa sarjassa näkyy bousouzoku, on hahmoon tietysti tungettu kaikki mahdolliset kliseet. Kun taas Cloverissa et al. koko sarjan kaarti on bousouzoku-yankii-akselilla, niin tyylit ovat jakautuneet tasaisemmin, kaljuista värjättyihin rasvaletteihin ja haalareista yakuzatyylisiin lipeviin pukuihin. Sarjat eivät ole myöskään niin lapsellisia, että täysin armeijan kamikaze-tyyliä Japanin lippuineen tai muuta ääripäätä noudattelevia hahmoja näkyisi.

 

Further reading:

Angel Densetsu – Täysverinen bousouzoku-sarja ja olisin sisällyttänyt juttuun, jos se ei olisi niin hankala sarjan lähestymistavan takia. Päähenkilö päätyy bousouzoku-juttuihin väärinymmärysten vuoksi. Olen lisäksi kirjoittanut tästä sarjasta jo muutenkin, koska se on yksi parhaista mangoista.

Shonan Junai Gumin – Onizukan nuoruusvuodet. Ei kovin ihmeellinen, homma käy mielenkiintoiseksi vasta siinä vaiheessa kun Onizukasta tulee opettaja.

Shinjuku Swan – Jos lain hämäräpuoli kiinnostaa, niin Shinjuku Swan kertoo tarinaa siitä, mitä bousouzoku-jäbälle voisi käydä, kun mittariin tulee yli 20.

Kongou Banchou – Liian shounen mainittavaksi tässä yhteydessä, mutta aihepiiri sopii. Mielenkiintoinen myös siinä mielessä että, on Nanatsu no Taizain tekijän aikaisempi harjoitelma ennen jättipottiin osumistaan.

Cromartie High School – Komediallinen näkemys aiheeseen.