Anime ja taide
Onko anime taidetta? Tietysti on. Miksi ei olisi? Se on ilmaisun muoto siinä missä muutkin taiteen muodot.
Välillä näkee väitettävän, että anime tai mikä tahansa muu ei ole taidetta, koska se on kaupallista viihdettä. Itse olen oppinut pitämään rahaa arvon mittana enkä pahan välikappaleena. Se, että jostain halutaan maksaa tarkoittaa, että se tekee jotain oikein. Vastaavasti sellainen, josta ei haluta maksaa, on turhaa paskaa. Mutta jotenkin on tullut sellainen käsitys, että taide on sellaista, joka ei myy. Oikea ja todellinen taide on sellaista, jota joudutaan valtion rahoilla tukemaan. Minusta se on tällöin vain paskaa, mikä ei kiinnosta ketään. Rahan takominen ei tietenkään tarkoita, että jokin olisi sen perusteella automaattisesti taidetta. Mutta ei se sitä estä, pikemminkin hyvän taiteen luulisi myös takovan sitä rahaa. On toki totta, että katu-uskottavan taitelijan päämotiivina ei toimi raha. Käsittääkseni se on maine.
Manga-artisteilla on editori, joka käskee heidän tehdä muutoksia mangaan. Tätä voidaan pitää toki luovuuden tappamisena, mutta samanlainen käytäntö on kirjakustantamoillakin. Näissä tapauksissa päinvastoin näkee kehuttavan hyvää kustantajaa, joka on auttanut kirjailijaa pääsemään umpikujasta ja viemään kirjaansa oikeaan suuntaan. Bakuman ei ole mikään dokumentti, mutta voisin kuvitella että peruseditori olisi oikeastikin lähempänä Hattoria kuin rahoja laskevaa juutalaispankkiiria.
Psykoanalyysin kannalta taide on jotain sellaista, missä ihmisellä on hyvä kosketus sisäisen melankoliaansa. Freud-sensei korosti sisäisiä ristiriitoja ja näiden sublimoimista taiteeseen. Tähän liittynee se, että jotakin kutsutaan syvälliseksi ja jotain pinnalliseksi. Kristeva, psykoanalyytikko joka on ranskalaisena kielitieteilijänä käsitellyt taidetta laajasti, taas näkee erittäin keskeisenä taiteen elementtiä masennuksen. Freudikin muistaakseni laukoi jostain runoilijakavereistaan, että onpa masentunutta jengiä. Suurin osa, varsinkin suomalaisista, taiteilijoistahan on vähintään tunnettuja juoppoja. Varsinkin Mika Waltariin kannattaa perehtyä. Hänen mielisairautensa kuitataan yleensä aika vähällä. Animen saralla mielenterveysongelmaisiksi on tunnustautunut Hideaki Anno.
Taiteen tunnistaminen onkin sitten hankalampaa. Tai ei oikeastaan. Kuten kaikissa hommissa, asiantuntijat ovat parhaita arvioimaan asiaa. Ja nimenomaan alan asiantuntijat, sillä ei runoilijoiden kannata huudella talttataitelijoiden pöytään. Ei asiantuntijan pidä olla itse kyvykäs taitelija, varsinkaan jos kyseessä on esimerkiksi elokuvat. Mutta uskoakseni elokuvakriitikot ovat elokuvan jos toisenkin nähneet. Elokuvakriitikot voivat toki arvioida animea, mutta silloin se tapahtuu nimenomaan elokuvien asiantuntijan näkökulmasta eikä niinkään animeasiantuntijan. Sitä en tiedä onko Suomessa yhtään animeasiantuntijaa, ainakaan koulutuksen puolesta. Itse en katso olevani edes animekriitikko, sillä katson animea kaikesta huolimatta aivan liian viihteellisesti.
Eräs hyvä määritelmä taiteesta mihin olen törmännyt ”muistatetaanko tämä 100 vuoden päästä?”. Animen kohdalla tämä on toki huono määritelmä, koska se on niin tuoretta. Tämä ei sinänsä ole ongelma, koska esimerkiksi romaanien kirjailu aloitettiin vasta 1800-luvulla. Ennen sekin oli jonnepaskaa, joka sopi tyypeille, jotka eivät osanneet runoilla. Vaikea sanoa, mikä anime tullaan muistamaan. Mangan puolella hurraan Lone Wolf and Cubin puolesta, koska sillä on jo ensimmäiset 40 vuotta takana.
Asiaa, voisin käyttää tota toista kappaletta, kun yritän selittää kavereilleni miksi kuolaan kalliiden merkkivaatteiden perään. Kauniit vaatteet ovat itselleni enemmän taidetta kuin esimerkiksi taulut ja veistokset. Samaa voi kai sanoa animesta, koska siihen on tullut perehdyttyä enemmän kuin moneen muuhun taiteen muotoon.