Otaku-raivo: Kirino Fan Arrested for Threatening Ore no Imouto Writer
Näitä juttuja tulee vähän väliä. “Otakut” uhkailevat kirjoittajaa ja repivät tuotteita, koska heidän waifuaan on kohdeltu teoksessa huonosti tai joku asia nyt vaan ei yksinkertaisesti miellytä. Näitä tyyppejä on yleisesti pidetty sekopäinä ja henkisesti häiriintyneinä kuten tuolta Sankakun kommenteista ilmenee. Siellä on toisaalta myös sanottu että ”ne ovat vaan otakuja”. Nyt Saiton kirjan perusteella pystyn sanomaan, että nämä raivo-otakut eivät ole otakuja ollenkaan vaan häiriintyneitä yksilöitä. (Ennen kuin joku tulee ulisemaan taas sanojen määrityksistä, niin käytän ja tulen käyttämään Saiton määritelmiä.)
Mikä ihana tekosyy postata kuvia Kirinosta
Saiton mukaan otakut eivät kuitenkaan sotke todellisuutta ja fiktiota. Ne, ketkä hyökkäsivät Gainaxin toimistoa vastaan ja häiritsivät Annoa, olivat faneja. Otakut kirjoittivat vaihtoehtoisia loppuja tai kokonaan uusia tarinoita Evasta. Faneille tekijä on absoluuttinen. Otakuille ei. Otakut eivät ole vain faneja, he ovat ”connoisseurs, critics and authors themselves”. Tämä tuottajan ja kuluttajan välisen rajan häilyvyys onkin eräs otakun merkittävä piirre. Otakut eivät ole faneja, jotka vain kuluttavat. Otakuja, joita häiritsee ”juhakkin mono” eli over18 eli pornomateriaali lempihahmoista, pidetään otakupiireissä vääräoppisina, jopa perversseinä. He eivät käyttäydy otakun lailla, sillä he sekoittavat todellisuuden ja fiktion. ”Being an otaku means being able to keep one’s idolization of a character neatly within the boundaries of aesthetic performance” eli waifusta tehty porno ei haittaa oikeaa otakua. Se, että kieltäisi fiktion tekemisen fiktiivisestä hahmosta, on koko otakupsykologian vastaista. Vain sekopää repii doujinin jossa hänen waifuaan kuvataan ”epämääräisissä” tilanteissa.
Lisätään tähän, että Saito käyttää esimerkkinä Stephen Kingin kirjaa ”Misery”, jossa henkilö vangitsee kirjailijan ja pakottaa hänet kirjoittamaan parempi loppu tarinalle. Tämä on kuvaus fanista, jolla on mennyt todellisuus ja fiktio sekaisin. Otakut pysyttelevät Saiton mukaan mahdollisimman kaukana tällaisesta väkivallasta ja hullusta intomielisyydestä. Muutama lisälainaus selventämään otakujen eläytymistä fiktioon:
”Total immersion in the world of the work on the object level has nothing to do with essence of the otaku”
“Otaku do not just command a great deal of information, they must also be able to identify instantaneously these different standards of fictionality and shift to appropriate level on which do appreciate them. This means not just falling in love and losing oneself in the world of a single work, but somehow staying sober while still indulging one’s feverish enthusiasm.”
Sinänsä ei ole mitään uutta, että mielenterveyspotilaista saadaan revittyä hienoja “uutisia” ja näiden avulla leimattaan koko ryhmä. Oli se sitten kaikki otakut tai pelkästään Ore no Imon katsojat.
Otakut eivät uhkailua harrasta, koska tarinoilla, tapahtumilla ja sarjan lopulla ei ole merkitystä. Miksi? No ensinnäkin meillä saattaa olla manga, anime ja ranobe, joissa on kaikissa erilainen loppu ja tapahtumat. Parhaimmassa tapauksessa meillä on pelikin, jossa on loppuja joka tytölle. Tai sitten tekijät itse tekee sarjasta elokuvan tai mangaka itse kirjoittaa toisen tarinan samoilla henkilöillä. Muistin myös, että kuinka harrastuksen alkuaikoina animen ja mangan avoimet loput viehättivät. Ei mitään happy endejä vaan pikemminkin kimochi waruita, jonka jälkeen piti kaivaa manga tai mitä tahansa vertailuksi. (Ja sieltäkin paljastui epäselkeä loppu.) Ja sitten se, että jos nämä ”viralliset” versiot eivät riitä niin Ore no Imosta löytyy esimerkiksi exhentaista löytyy 142 herrasmiesten taidesarjakuvaa ja lisäksi 34 non-hentai tekelettä.
Saito lienee siis asian ytimessä tuossa, että otakut pystyvät olemaan välittämättä tarinasta ja sen lopusta, koska sellaista ei ole olemassa fiktion ollessa kyseessä. Tekijä ei ole absoluuttinen. Herra NovaJinx puhui Desuconin waifu-luennollaan 2011 kuinka Vocaloid ja Touhou ovat parasta waifumateriaalia, koska niistä ei olemassa virallista kaanonia, joten ne ovat ikään kuin tyhjiä kankaita johon voi sijoittaa mitä tahansa. Epämiellyttävät asiat ja materiaalit pystytään siirtämään syrjään yksinkertaisesti kieltämällä niiden olemassa olon. Tämä ilmiö ei kuitenkaan rajoitu vain näihin kahteen vaan koskee kaikkea ja ulottuu jopa itse tekijän tuottamaa materiaaliin.
Tässä päädymme taas siihen, että kaikki on fiktiota. Jos loppu tai joku tarinan kohta ei miellytä niin mitä väliä, se on vain fiktiota josta ei tarvitse välittää. Kirinon lopun voi tehdä itse tai pelata PSP-pelin Kirino-routen ja se on aivan yhtä oikea loppu kuin ”virallinen tarina”. Otsikossa mainitut uhkailut eivät kuulu otakukulttuuriin.
Eli siis tarinalla ja tapahtumilla ei ole oikeastaan väliä? Niin, anime ja manga ovat hahmokeskeisiä eivätkä tarina/tapahtumavetoisia. En luultavasti muista parin vuoden takaisten animien juonia, mutta taatusti muistan kuka oli tsundere-hahmo ja hyvät kohtaukset. Huom. kohtauksia ei pidä sekoittaa tarinaan. Kohtaukset ovat hahmoja varten. Animen Ajasta eräs lainaus (Hiromi Matsushita):
Annosta pitää ymmärtää kaksi asiaa. Anno ei ajattele juonta lopppuun. Hän tavoittelee yleisön yllättämistä ja pyrkii esittämään jotakin odottamatonta. Heti kun näyttää, siltä että tarina kulkee tiettyyn suuntaan, hän haluaa kääntää sen toiseen suuntaan. Toisaalta Annolle kohtaukset ovat tärkeämpiä kuin tarina.
Ei kommentteja ;___;