Syksy 2016 päätös

Hyvät

• Drifters
• Hibike! Euphonium
• Mobile Suit Gundam: Tekketsu no Orphans
• Fune wo Amu

Keskitasoiset

• Haikyuu!! S3
• Yuri on Ice

Jatkavat

• 3-gatsu no Lion

Dropped

• Watashi ga Motete Dousunda
• Stella no Mahou
• Shuumatsu no Izetta

En tiedä olenko käymässä lepsuksi, kun peräti 4 sarjaa pääsi hyviin, mikä taitaa olla jopa ennätys. Drifters on kuitenkin ehdoton suosikkini, historialliset sarjat ovat lempigenreni lajista riippumatta ja siihen päälle vielä nostalgiat Hellsingistä, niin voitte olla varmoja, että seuraavaksi ilmestyvässä vuoden 2016 parhaat animet -blogauksessa on Drifters mainittuna. Anime toimi vielä paremmin kuin manga ja vei tarinaa koko ajan sujuvasti eteenpäin, kun taas mangassa edettiin ehkä vähän liian hitaasti. Jotain kitinää kuulin että mangamaiset kohtaukset eli manganaamat keskellä animea pilasivat tunnelmaa, mutta itse pidän tätä lähinnä tottumiskysymyksenä tai sitten ymmärtämättömyytenä siitä, että tässä ollaan kaikesta väkivallasta ja viittauksista huolimatta kieli poskella. Jokainen voinee itse arvioida, onko Hellsingin TV-anime, josta mangalle uskollisuus on perattu pois, parempi kuin Hellsing-OVA. Sarjan historialliset viittaukset ovat mitä sattuu, mutta Driftersin kaltaisessa sarjassa niiden ei tarvitsekaan olla kunnollisia ja riittää, kun ne inspiroivat kirjoittamaan hahmon nimen Googleen ja sitä kautta sivistymään vähän lisää.

Kouta Hiranon maaniset silmät ovat parhautta

Fune wo Amu ei ollut niin hyvä kuin olisin toivonut, eikä se yllä vuoden parhaimpien animejen listauksiin. Mutta oli se silti hyvä sarja, hahmot ja heidän kemiansa toimivat eikä missään vaiheessa ollut tylsää. Aloitusblogauksessa toivoin enemmän sanataiteilua ja sitä, etteivät romanssihommat pilaisi sarjaa. Sanataiteilua ei saatu ja romanssihommat olivat yllätävän nopeasti ohi ja pienessä roolissa. Pääjutuksi jäi siis tietosanakirjan tekeminen. Sekin oli varsin oudosti kuvattu, tietotekniikkaa ei käytetty yhtään hyödyksi ja lisäksi jäi päähän se, että ainoastaan Japanissa tuotetaan tietosanakirjayksityisesti ilman valtion tukea. Suomessa ei ole tiettävästi koskaan rahoitettu tietosanakirjoja julkisin varoin, vaan isot kustantamot tekivät samoista  imagosyistä tietosanakirjoja kuin Fune wo Amussakin, mutta eivät ne ilmeisesti tappiollista toimintaa olleet. Suomessa ne olivat moniosaisia ja rahoitus kerättiin osien ilmestyessä tai kuukausimaksuilla. Tässä on Japanilla etulyöntiasemaa, kun pienempään tilaa mahtuu enemmän tietoa kuin Twitterissä ikään. Sarja olisi myös kaivannut pohdintaa siitä, miten internet tappaa tietosanakirjat, mutta ilmeisesti sarja sijoittui johonkin fantasiamaailmaan jossa oli kännyköitä mutta ei tietokoneita ja tietosanakirjaa väännettiin käsipelillä. (Jos tietosanakirjat kiinnostaa vielä tätä enemmän, niin lukaise Skrollin juttu¨. Mutta eipä näillä niin väliä, Fune wo Amussa tietosanakirjaa tehtiin hitaasti ja varmasti eivätkä vastoinkäymiset olleet epäuskottavia draamoja. Jotenkin jäi kuitenkin fiilis, että tarinan leffaversion voisi katsoa, ja sarja saattaa sen seurauksena pudota hyvistä keskinkertaisiin jos havaittavissa on selkeästi hukkaan heitettyä potentiaalia.

Gundam veriorpojen kakkoskauden alku oli vähän heikko ja ehkä vähän muutenkin sarjan charmi hiipui, kun ei oltu enää pohjalta ponnistavia kurjia mutiloituja sotaorpoja vaan tasaveroisia kumppaneita, joita toki kaikki ikävät aikuiset koettavat kusettaa. Puolivälissä päästiin onneksi taas aiheeseen; taistelut olivat parempia kuin ykköskaudella ja taustamaailma sai lisää syvyyttä. Siinä missä hehkutin ekalla kaudella veriorpoja ja karua maailmaa, on kakkoskauden hehkutuksen aihe ehdottomasti McGillis eli hänen hahmonkehityksensä täydestä mätämunasta sarjan parhaimmaksi tyypiksi, vaikka jalo tarkoitus ei nyt ihan hänen kaikkia temppujaan pyhitä. Jos veriorvot ovat uhranneet paljon, se on ollut pakosta, kun McGillis taas on uhrannut vapaaehtoisesti paremman huomisen puolesta. Mahdollinen (pakollinen) kolmoskausi tulee olemaan eeppinen, mutta sille on aika kovat odotukset. Kun puhutaan Gundameista, niin yleensä muistelee mieluummin niitä alkupään jaksoja kuin loppupään.

Hibike! Euphoniumin kakkoskausi oli KyoAnin paras sarja ikinä. Ykköskautta vaivannut vammainen päänelikkoasetelma saatiin sivuosaan ja voitiin keskittyä huomattavasti mielenkiintoisempiin hahmoihin kuin sellaisiin, joiden suurimpia ongelmia ovat että kompastuu portaissa ja syö liikaa kakkua. Sarja oli parhaimmillaan noin 3-4 jakson tarinakokonaisuuksissa, koska hahmoja ei tämänkään jälkeen unohdeta. KyoAnin sarjoja on aiheesta kehuttu siitä, että sivuhahmotkin on suunniteltu eikä vain copypastettu, mutta Euphossa tämä on aivan omassa luokassaan. Enkä nyt puhu päänelikon ulkopuolisista hahmoista vaan niistä, jotka näkyvät taustalla eivätkä puhu edes mitään. Sarjaan tulee jotenkin tavattoman paljon enemmän tunnelmaa kun konserttibändi on tavallaan ihan oikeasti koossa, kun satunnaiseen trumpettityttöönkin on nähty vaivaa yli tunti. Kaikki oli kaunista, hahmot söpöjä, soitto ihanaa ja sarjassa oli urheilusarjoista tuttua jännitystä kun treenattiin ja kisattiin.

Haikyuu!!n kolmas kausi oli aika meh noin itsessään, sisälsi yhden matsin ja oli muutenkin tosi tynkä kymmenjaksoisena. Koko shounen-urheilusarjojen sydän eli kunnon treenaus, tiukka matsi ja voitto -kaava melkein hukkui. Jos kakkoskauden ja kolmoskauden tykittää putkeen, on Haikyuu urheilusarjojen kuningasluokkaa. Hahmokaarti on tavallista laajempi ja silti hahmot ovat onnistuneet erinomaisesti, rytmitys on hyvä ja matsin jänniä. Oikeastaan ainoa mitä kaipaa on se, että hyökkäyksillä olisi yliampuvat nimet, mutta ehkä sellainen lapsellinen hössötys ei ole enää se juttu. Yksi hyvä mittari urheilusarjan onnistumiselle on se, aloittaako joku harrastuksen sen perusteella. Haikyuu on oman suht kapean tietämykseni mukaan tässä suhteessa onnistunein sarja, toisella sijalla pyöräily.

Yuri on Ice on varmaan vuoden puhutuin sarja, mutta en nyt tiedä mitä siitä kirjottaisi. Varmaan erillinen blogaus naisille suunnattujen urheilusarjojen aikakaudesta olisi paikallaan, Free! vähän yritti, mutta Yuri selkeästi räjäytti potin. Sarjana Yuri oli varsin keskitasoa, ellei jopa huonon puolella, koska kiirettä oli selkeästi sekä ohjauksen että animoinnin puolella, kun sekä kohtaukset että niiden animointi tökki. Pikkuvikoja, sillä sarja kuitenkin toimi – mutta samalla tavalla kun ecchisarjat toimivat. Eli vaikka homoilua riitti ja meno maistui, niin ei tässä silti ole mikään mestariteos kyseessä, vaan hyvä hömppäviihde. Yuri on Ice ansaitsee kyllä erityismaininnan siitä, miten oikeat taistoluistelijat saatiin reagoimaan sarjaan. Ja luultavasti myös siitä, että meillä tulee jatkossa olemaan enemmän tämän kaltaisia sarjoja.

Shuumatsu on Izetta oli niin tavattoman huonosti toteutettu, että droppasin sen kesken jakson. Ajattelin, että vielä yksikin typerä ja epälooginen juonenkäänne, niin tämä oli tässä. Kenraalit keskustelemassa keskellä metsää syvimpiä sotasalaisuuksia oli jo tarpeeksi typerää, mutta sieltähän se tuli, pahikset tiesivät Izettan salaisuuden tuosta noin vain ”päättelemällä”. Ja sitä ennen edelsi vakoojan avosylin vastaanottaminen. Surkean tarinankerronnan lisäksi Izettan hahmo pysyi samanlaisena pelokkaana koko ajan eikä oikein muissakaan ollut kehumista. Harmi, sillä sarjassa oli aineksia, mutta se pystyi toimittamaan vain osan siitä – tai ei oikeastaan mitään, paitsi pari kivaa taistelukohtausta.

Watashi ga Motete Dousunda ja Stella no Mahou olivat kivoja sarjoja, mutta ei mitään niin ihmeellisiä, etteivät ne olisi joutuneet ensimmäisenä pudotuslistalle. Samoin Ajinin kakkoskausi jäi katsomatta esitystahdissa, mutta se onkin parempi maratoonattuna jälkikäteen.

3-gatsu no Lion vaikuttaa erittäin hyvältä ja olisi ensimmäisen puoliskonsa perusteella vuoden parhaissa animeissa, mutta katsotaan sarjan ensin loppuun.

Kategoria: Kaudet