Väkivaltaviihde
Väkivaltaviihteellä on vaikutuksia, tai ainakin näin väitetään Mediakasvatus-seuran julkaisussa ”Median vaikutukset nuoriin ja lapsiin”. Koska kyseinen kirja oli kehityspsykologian tenttikirjallisuutena, on se todennäköisesti suhteellisen luotettavaa tavaraa, vaikka nimi antaisikin olettaa jotain kukkahattuilua. Julkaisussa on paljon mielenkiintoista kamaa esimerkiksi siitä, aiheuttaako se Modern Warfaren pelaaminen kouluammuskeluita. Tämän blogin kannalta kuitenkin mielenkiintoisinta on se, mitä löytyy kirjan luvusta ”väkivallan esitystavalla on merkitys”. Alla on suora lainaus kirjan sivuilta 90–91.
”Graafisuutta on pidetty perinteisesti haitallisuuden kriteerinä, johon Lamminluodon (2004) mukaan puututaan kontrollissa ja jota vastustetaan ja paheksutaan. Graafiset väkivallan kuvaukset voivat kuitenkin realistisine kuvauksineen antaa väkivallasta oikeamman käsityksen väkivaltaisen käyttäytymisen tuhoisasta luonteesta ja herättää jopa väkivaltaa vastustavan asenteen toisin kuin helpommin hyväksytty sankarillinen ja fantasianomainen väkivalta. Tätä havaintoa tukee amerikkalaisen ja japanilaisen mediaväkivallan ja toisaalta yhteiskunnassa todellisuudessa esiintyvien väkivaltaisuuksien vertailu.
Aasialainen mediaväkivalta poikkeaa länsimaisesta mediaväkivallasta tietyiltä osin. Japanilaisessa mediaväkivallassa tyypillistä on graafinen väkivalta, kun taas länsimaiseen mediaväkivaltaan on perinteisesti liitetty sankarillinen toimintaviihde. Kuitenkin näistä amerikkalainen yhteiskunta on rikostilastojen valossa radikaalisti väkivaltaisempi kuin japanilainen (Wiio, 2000). Suzukin ja hänen kollegojensa (2004) tutkimus osoitti, että Japanin televisiossakin esitetään väkivaltaa suhteellisen paljon (69 % ohjelmista) ja suurempi osa on epäoikeutettua kuin oikeutettua.
Aasialaisessa väkivallassa toiminta ja sen seuraukset kuvataan Suzukin ja hänen kollegojensa (2004) mukaan yksityiskohtaisemmin kuin länsimaissa. Kuvaukset ovat myös länsimaisia kuvauksia realistisempia. Väkivalta kohdistuu aasialaisissa toimintadraamoissa sankariin ja kuvaustapa korostaa uhrin kärsimyksiä. Länsimainen väkivaltaviihde tapahtuu useammin institutionaalisissa rooleissa (poliisi, armeija), kun taas aasialainen mediaväkivalta tapahtuu useimmiten yksityisissä suhteissa ja perhepiirissä. Väkivalta oli yhdistetty harvemmin huumoriin japanilaisessa televisio-ohjelmassa kuin länsimaisessa, amerikkalaisessa televisio-ohjelmassa.
Se, että väkivalta kohdistuu fiktiossa päähenkilöön ja että katsoja samastuu väkivallan uhriin ja eläytyy teon seurauksiin, vähentää Lamminluodon (2004) katsauksen mukaan väkivallan hyväksymistä ja omaksumista. Aasialainen tapa kuvata väkivaltaa kaikessa realistisuudessaan ja raakuudessaan ei ihannoi väkivaltaa, vaan päinvastoin. Jos yhteiskunnan väkivaltarikollisuuden tilastoja voidaan käyttää tukemaan tätä teoriaa, japanilaisen ja amerikkalaisen television ja rikostilastojen vertailu tukee tutkijoiden havaintoja. Länsimainen sankarin harjoittama väkivalta näyttäisi olevan vaikutuksiltaan aggressiivista käyttäytymistä ja asennoitumista suosivampaa kuin aasialainen graafinen, väkivallan inhottavana näyttävä esitys.”
Naruton Zabusa&Haku-tarina on hyvä esimerkki siitä kuinka väkivalta onkin aika ikävää
Tällaiset akateemiset tutkimuksethan ovat tietysti hyvin epäluotettavia ja siksi kaltaisteni blogaajien pitää tutkia niiden oikeellisuutta. Kyseessä tuntuisi olevan tällä kertaa ihan täyttä asiaa. Graafisuushan on helposti havaittavissa: Batman hieraisee vähän verta pois huulesta kun vastaava animesankari oksentaa sitä verta. Bondin ammuskelussa ei veri myöskään lennä kun taas animen ammuskeluissa seinät saavat uudet punaiset tapetit.
Eniten huomiotani kuitenkin kiinnitti väkivallan oikeutus ja seuraamukset. Animessahan ei ole hyviksiä ja pahiksia vaan kaksi eri ryhmittymää joilla on ristiriitaiset tavoitteet. Länsimaissa ”roistot ovat roistoja” ja niitä voidaan saman tien turpaan kun taas aasialaisessa viihteessä omistetaan hyvinkin paljon aikaa ”roistojen” toiminnan perustelulle, jopa kesken taistelun. Ja yleensä se peruste tulee vasta silloin kuin nakamaa satutetaan ja sitä ei voida ikinä antaa anteeksi. Pelkkä lakien rikkominen ei riitä syyksi turpakäräjille. Jos väkivaltaa harrastaa institutionaalinen tekijä kuten poliisi tai armeija, niin se on hyvin todennäköisesti korruptoitunut ainakin osin, eikä edusta sinänsä edusta ”hyvää” lakia ja järjestystä.
Soul Eaterissa Black Blood vetää koko ajan pimeyden ja hulluuden puolelle
Väkivallan seuraamukset tulevat samalla tavoin esille: jos käytät väkivaltaa niin se satuttaa myös uhrin läheisiä ja väkivallan käytöstä seuraa haittaa myös sankarille. Kosto on usein motiivina, mutta toisin kuin Avengersissa, kosto johtaa kaikkien tuhoutumiseen. Väkivaltaa ei voi käyttää ilman rankaisua, edes se pääsankari. Sangen usein väkivaltaa käyttämällä pääsankarimme tuhoaa itseään. Äkkiä mieleen tulevat seuraavat sarjat: Naruto, Bleach, One Piece, Berserk, Noblesse, joissa väkivallan käyttäminen vetää joko pahuuden puolelle tai suoranaisesti lyhentää päähenkilön elinaikaa. Sarjoissa on myös se tärkeä oppitunti, että aina löytyy tyyppi kuka vetää turpaan kovempaa, kuten Dragon Ball Z:ssa jossa Gokun taival päättyy lopulta Celliä vastaan.
Miekkasankari Kenshinin tarina on myös erittäin kuvaava siitä, miten väkivaltaa käsitellään aasialaisessa viihteessä. Pojan perhe teurastetaan hänen ollessaan pieni, hänestä tulee itsestään teurastaja, hän löytää rakkauden joka tietysti kuolee väkivaltaisesti, Kenshin koettaa tehdä parannuksen ja olematta tappamatta ketään, mutta menneisyydestä nousee koko joukko kostajia, jotka uhkaavat myös uuden rakastetun henkeä ja kaikilla on tosi ikävää ja lopulta Kenshin ja tyty kuolevat yhdessä ruttoon/lepraan/lopettakaa-se-mystisten-sairauksien-keksiminen. Ei mikään uljas sankaritarina. Positiivisuus löytyy siitä, että hänen oppipoikansa yrittää elää vähemmän verisesti ja Kenshin ei siirrä teurastamistekniikoitaan eteenpäin hänelle vaan yrittää päättää väkivallan kierteen omaan sukupolveensa.
Se ei ole oikea tappelu jos siinä ei kuvata kylkiluiden murtumista
Kosto on myös jännä. Monissa martial arts -mangoissa se on teemana, kuten vaikkapa Gamaran, Tough, Grappler Baki. Crowsissa taistellaan ykkössijasta, mutta kosto näyttelee siinäkin vahvaa roolia jos kaverin kimppuun hyökätään. Kaikissa näissä on tietysti raakaa väkivaltaa eikä sitä mitenkään kaunistella. Synkintä tämä väkivalta ja kostonkierre on Holylandissa. Jopa urheilumangoissa näytetään sitä kuinka sattuu kun jäseniä katkotaan ja luita murretaan. Ippo on monta päivää paskana matsin jälkeen, Buyudenissa päätytön isä on kuollut nyrkkeilykehään, eräästä klassikkosarjasta puhumattakaan. Yhdyn siis animen osalta tutkielman pohdintoihin, että väkivaltaa ei ihannoida aasialaisessa viihteessä.
Jos lähdetään salaliittolinjalle, niin länsimainen viihde näyttää näin psykologiselta kannalta olevan juuri se tapa, jolla saa kasvatettua lapsista väkivaltaa hyväksyviä, eli esitetään väkivalta siistinä, oikeutettuna ja ilman seuraamuksia olevana. Saito Tamaki -blogauksessa nousi jo aiemmin esille jenkkien Comics Code, jolla koitettiin estää ettei nuoriso saisi sarjakuvista huonoja vaikutteita. Tämän pohjalta tuo aiheuttaa hyvinkin ironisesti juuri päinvastaista.
Sanoisin että varsinkin amerikkalainen tv-tuotanto on viimeisen noin kymmenen vuoden aikana petrannut huomattavasti väkivallan esittämisen kanssa. Hollywood on hollywood, mutta varsinkin kun siirrytään kaapelikanavien puolelle niin sielä on heti ihan toinen ääni kellossa. Esmes Breaking Bad ei ole nätti, eikä sen ole tarkoituskaan olla.
Ongelmana ei ole sinällään se etteikö elokuvia, joissa väkivalta esitetään realistisemmin tehdä, vaan siinä että Amerikan MPAA on fasistijärjestö joka blokkaa sellaisten levittämisen, jonka vuoksi ne jäävät arvioimatta, ja ne päätyvät lähinnä pornokauppojen leffahyllyille ties minkä muun tuotannon seuraksi. Lisäksi, koska MPAA ylläpitää tiettyjä standardeja elokuvien arvosteluissa, ei ole mitään järkeä yrittää lisätä väkivallan impaktia, koska se johtaa heti joko arvioimatta jättämiseen, tai sitten ikärajan nousuun, mikä merkitsee vähemmän lipputuloja. Toki vuosittain ilmestyy sellaisia klassikoita kuin Drive, jossa väkivalta oli hyvinkin iljettävästi esitetty, tai sellaisia vahinkoja kuin uusi Judge Dredd -leffa, jonka väkivaltaisuutta ihmettelen edelleen, mutta pääsääntöisesti sellaiset tuotokset blokataan armotta.
Ne lapsille ja nuorille suunnatut myyntihitit ovat edelleen verettömiä ja tässä kuvattuja noudattavia. Kirjassa onkin ehdotettu ikärajoihin puuttumista, koska nuohan elokuvat, jotka esittävät väkivallan epämielyttävänä, ovat K-18 ja väkivaltaa ihanoivat Marvel-leffat, Bondit yms ovat k11/13 leffoja.
Olen itse tullut jo vuosia sitten siihen lopputulokseen että ikärajoilla kikkailulla ei loppujen lopuksi saavuteta kovin paljoa niin kauan kuin ne eivät ole laillisesti sitovia. Olin pelikaupassa töissä jokunen vuosi sitten, ja sain jatkvuasti selitellä äiskille ja iskille miksi se Arkham City ei välttämättä ole oikea valinta perheen 11-vuotiaalle Jesselle. Vanhemmat eivät yleensä välitä, ja silloinkin kun alaikäiselle yritetään ostaa K18-peliä niin sen ostamisen estää etupäässä se että saan vääntää rautalangasta että jos myyn tämän pelin teille, voin joutua siitä syytteeseen. Tietysti jos kaikki ikärajat olisivat laillisesti sitovia niin siitä nousisi sitten ihan omat ongelmansa, enkä oikein usko että sekään olisi se oikea vaihtoehto.
Enkä oikein tiedä olisiko jonkun Avengersin leimaaminen K15-leffaksi yhtään sen parempi ajatus. Bondin kanssa se voisi ollakin ihan hyvä idea (tosin Skyfall on ainakin Suomessa jo merkitty K16-leffaksi), mutta Avengers on loppujen lopuksi supersankarileffaksikin melko sarjakuvamainen, enkä oikein tiedä onko sille ikärajan nostolle mitään muita perusteita kuin sarjakuvaväkivalta.
Paras vaihtoehtohan olisi valistaa vanhempia niin että nämä tietäisivät paremmin ja olisivat valveutuneempia, mutta onnea vaan sen kanssa. MLL ei tule koskaan sanomaan ”vanhemmat, menkää ja katsokaa mitä lapsenne tekee, jutelkaa siitä hänen kanssaan”.