Sword Art Online
Sword Art Onlinea on haukuttu ahkerasti. Osasyynä on luonnollisesti sen suosio, jolloin sarja kerää väistämättä tietyn vihaajajoukon. Yleisin kritiikki on kuitenkin se, että päähenkilö on melkoinen Gary Stu. Termillä viitataan siihen, että hahmo on täydellinen ja kuvastaa kirjoittajan omia toiveita. Täydellinen hahmo on huonosti kirjoitettu ja sabotoi sekä tarinaa että muita hahmoja. Lisäksi on aivan tavattoman epäkypsää kirjoittaa tuollainen ideaaliversio itsestä toteuttamassa omia fantasioita, ja Mary Sue/Gary Stu -termit juontavatkin alkunsa teini-ikäisten fan ficeistä.
Sword Art Onlinen päähahmo Kirito on tietysti paras pelaaja, hänet voidaan voittaa vain huijaamalla, älykäs tietämällä kaikesta kaiken, naisia pyörii ympärillä, ja myös hänen moraaliset arvonsa ovat muita ylempänä, koska hän puolustaa esimerkiksi NPC:eiden tasa-arvoista kohtelua. Ikävin piirre on se, että Sword Art Onlinen pelimaailma on kiehtova ja idea mielenkiintoinen. Sitä valitettavasti nuijitaan maahan murskaamalla sen logiikkaa, koska Kirito on niin paras että häntä eivät pelimaailman tai muunkaan maailman säännöt pidättele. Sarjan toisessa osassa, jossa siirrytään siis toiseen pelimaailmaan, pelimaailman sisäisille säännöille näytetään jo ihan suoraan keskisormea. Sarjan MMO-maailmat noudattavat MMO-pelien logiikkaa vain silloin kun niille sopii, mikä ei nyt vaan toimi. Yhden dungeonin clearaamalla sinusta ei tule pelin rikkainta tyyppiä, paitsi jos olet Kirito.
Chuuni as fuck
Mutta Gary Stu -analyysi jää vähän pinnalliseksi. Siinä ei huomioida suhdetta muihin hahmoihin. Jos halutaan päästä syvemmälle tasolle, niin voidaan esimerkiksi käyttää sitä kuuluisaa Oidipus-kompleksia. Oidipus-tarina on kuitenkin vähän slippery slope, joten sanotaan siitä ensin muutaman sananen. Yksinkertaiset mielet ottavat sen hyvin konkreettisella tasolla, minkä takia Oidipus-kompleksi on vähän huonossa huudossa. Se tulee kuitenkin nähdä hyvin abstraktilla ja symbolisella tasolla lapsen ja nuoruusikäisen kehitystä kuvaavana asetelmana. Näin katsottuna se kuvaa problematiikkaa suhteessa isään ja äitiin, ja tätä kautta myös kaikkiin muihinkin miehiin ja naisiin. Oidipus-kompleksi on kuitenkin pohjimmiltaan kuraa, koska se pohjaa Freud-sensein viettiteoriaan. Se on myös varsin surullinen ja ikävä psykoanalyysin työkalu, koska sen avulla kuitataan isän/äidin todellinen seksuaalinen hyväksikäyttö lasta kohtaan lapsen omiksi toiveiksi ja fantasioiksi. Eikä sitä hirveästi enää heilutella nykyisessä psykoanalyysikirjallisuudessa, muuta kuin ehkä todella vanhan koulukunnan toimesta. Mutta Oidipus-kompleksi on älyllisellä tasolla hyvä siihen mistä se on lähtöisinkin eli tarinoiden ja myyttien analyysiin.
Jinx kerkesikin jo Asunan hahmon haukkumaan äitimäiseksi: ”In the Aincrad arc her role was the emotional support every nerd like Kirito is craving for – a motherly existence who comes to pat your head when you’re down and say it’s okay.” (Huom. Tämä ei tietenkään rajoitu vain ”nerds”) Mutta tätä Asuna nimenomaan on, idealisoitu äitihahmo. Luultavasti tältä kantilta pystymme myös selittämään seksikohtauksetkin, jotka törröttävät kuin naulat muun tarinan joukosta: yritelmä todistella, että Asunan ja Kiriton suhde olisi jotenkin tasavertainen ja kahden aikuisen välinen suhde, eikä suinkaan hellyttävä kuvaus siitä kuinka Kirito haluaa äiti-Asunan syliin turvaan maailman pahuutta.
Mama syöttää ;___;
Tarinan tapettavaa isähahmoa ei ole kovinkaan vaikea paikallistaa. Vinkki 1: Se tapetaan. Vinkki 2: Sillä on äiti hallussa. Vinkki 3: Sillä on fallisia ominaisuuksia. Ensimmäisessä tarinassa isähahmona on siis pelin luoja, joka pitää Asunaa ”vankina” omassa killassaan, jonka johtaja hän on. Toisessa tarinassa isä on kuningas, ja hahmo onkin ihan suoranaisesti pistänyt Asunan häkkiin, josta Kirito-Oidipuksen pitää tämä vapauttaa. Jos siis Google tai yleistieto ei jostain syystä toimi, niin Oidipus-kompleksin idea on, että samaa sukupuolta olevan vanhemman kanssa kilpaillaan eri sukupuolta olevan vanhemman läheisyydestä. Tiivistettynä siis, että haluat tappaa isäsi ja naida äitiäsi, mikä toteutuu SAO:ssa ihan konkreettisesti. Se on paremmin tulkittavissa kuvaukseksi lapsen kasvamisesta aikuiseksi tätä kautta, tai kuten se on Wikipediassa ilmaistu, ”Oidipuskompleksi on sekä lapsen seksuaali-identiteetin että sukupuoli-identiteetin perusta.”
Come at me son
Jos lähdemme tarkemmalla tasolla miettimään Oidipuksen tarinaa, niin sehän lähtee siitä, että Oidipuksesta tehdään ikävä ennustus ja hänet hylätään vanhempiensa toimesta. Oidipus-raukka on siis ihan ulkopuolinen ja hyljätty, karkoitettu kotikaupunki Thebastaan. Sankarimme Kirito on beater ja häntä hyljeksitään sen takia, että hän muita parempi. Tärkeämpää tässä kohtaa on kuitenkin se, että hän tapaa Asunan, joka ensin kuitenkin hylkää hänet ja Kirito jatkaa vaellustaan yksin. Kiritokin on siis petetty samaan tapaan kuin Oidipus. Huomattavaa on yhteys sen kanssa, että myös Oidipus on ”paras”, eli hän päätyy kuninkaallisten kasvattivanhempien luokse ja on muutenkin pätevä kaveri.
Tässä välissä Kirito etsii äitikorvikkeita. Hän yrittää liittyä kiltaan, jossa häärää tyttö nimeltä Sachi, joka on myös hyvin äitimäinen hahmo. Muut sivuhahmot kuten Lizbeth ja Silica eivät ole yhtä selkeästi äitikorvikkeita, mutta totta puhuen nuo olivat niin unohdettavia hahmoja, etten heistä nyt osaa enempiä kirjoitella. Melkoista egoboostiahan ne olivat Kiriton hahmolle kuitenkin. Toisaalta heidät voidaan nähdä myös Asunan äitiominaisuuksien kiillottajina. Onneksi Kirito löytää äitinsä eli Asunan ja pelastaa tämän Isän kynsistä. Tässä vaiheessa hän vielä häviää Isälle, mutta saa kuitenkin Asunan omakseen. Oidipuskompleksi ei ole siis vielä ratkaistu, joten selvää on, että taistelu tullaan käymään uudestaan.
Onegai
Ja nyt seuraa se osuus, jossa Freud-sensei hykertelee partaansa. Oidipuskompleksiin nimittäin kuuluu, että lapsi haluaa itse tulla isäksi/äidiksi ja näin ratkaista kompleksin. Tästä oli varmaan enemmän ja vähemmän hienona todisteena esimerkiksi se, että pikkutyttö haluaa saada isänsä vauvan. Tämä toimii oikotienä aikuisuuteen – isä/äiti voitetaan tulemalla itse isäksi/äidiksi. No mitäs Asunan ja Kiriton mökillä tapahtuukaan? Aivan, he löytävät metsästä lapsen ja alkavat kutsua itseään Mamaksi ja Papaksi. Sinänsä malliesimerkki Oidipus-fantasian toteutumisesta, mutta nolottaa vähän kirjailijan puolesta.
Mutta Oidipus-kompleksi ei tällä ratkea vaan Isä kutsuu Oidipuksen luokseen. Oidipus-myytissä olemme nyt siinä kohtaa, missä Oidipus tappaa isänsä. Kirito voittaa viimein isänsä ja ansaitsee Asunan itselleen, paitsi että ei suinkaan näin! SAO olisi ollut ihan hieno anime, jos se olisi päättynyt tuohon kun Kirito herää fantasiastaan ja sitten jokainen olisi saanut kuvitella saiko hän ratkaistua Oidipus-ambivalenssinsa fantasiamaailmassaan laahautuessaan sairaalan käytävällä kohti valoa. Paitsi että Oidipus-tarina ei suinkaan pääty tähän, vaan seuraavaksi on vuorossa paluu kotikaupunki Thebaan, sfinksin kohtaaminen kaupungin porteilla, sen voittaminen ja sitten päästään äidin syliin.
Piti kaivaa tämä kuva esille että muistin kaikkien nimet
Kuten mainittu, nyt kehiin astuu uusi isähahmo, joka on kuitenkin alkuperäisen isähahmon korvike, ja siksi se onkin niin surkea ja tylsä hahmo. Sfinksi, joka siis vartioi Theban portteja ja esittää arvoituksen Oidipukselle, onkin jännempi juttu. Sfinksiä on nimittäin psykoanalyysikirjallisuudessa kuvattu pelottavaksi naisen seksuaalisuudeksi, joka on siis hirviömäinen ja käsittämätön. Freud-sensei oli melko patriarkaalinen ja samoin koko klassinen koulukunta. Toinen tulkinta on myös se, että se symbolisoi sisaruksia, jotka siis myös kilpailevat äidin huomiosta isän lisäksi. SAO:ssa suurin este Asunan pelastamiselle ei suinkaan ole siis itse peli vaan Suguha/Leafa-sfinksi, jonka kanssa pitää välit tehdä selväksi ennen kuin Asunan pelastaminen on mahdollista. Suguha saakin kovaa kyytiä Kiritolta. Olisin taputtanut jos Suguha olisi tehnyt itsemurhan niin kuin Oidipus-myytin sfinksi.
Oidipus-myytti jatkuu sillä, että Oidipus pääsee viimein äitinsä syliin. Kun hänelle selviää, että hän on tapattanut isänsä ja nainut äitinsä, niin hän sokaisee itsensä. Tällaiset traagiset loput kuuluvat vain antiikin tarinoihin ja on vaikea uskoa, että SAO tulisi näin päättymään. Lisäksi ranobejen kirjoittaja tuskin on nuoresta iästään ja japanilaisuudestaan johtuen perehtynyt Sofloksen tarinoihin sen enempiä. Animen ohjaaja saattaisi kuitenkin jopa olla tietoinen tästä. SAO-ranobet menevät varmaan toiston puolelle ennen pitkää, tai jos kirjoittaja osoittaa henkistä kehitystä niin Asuna hylätään ja Kirito alkaa peuhata jonkun vähemmän äitimäisen naishahmon kanssa.
Voidaanko tästä vetää hienoja johtopäätöksiä sarjan tekijöistä ja katsojista? Ei oikeastaan, mutta suosiota tällainen ”arkkityyppinen myyttikertomus” voisi selittää. Gary Stu -fantasia ei kuitenkaan ole sen huonompi selitys suosiolle. Mutta jos mietitään stereotyyppistä japanilaista perhettä, josta on aikaisemminkin ollut puhetta, niin ylihoivaava äiti, etäinen isä ja koko patriarkaalinen yhteiskunta antavat loistavan pohjan juuri tällaisille tarinoille. Mutta yhtä hyvin kirjoittajalla voi olla etäinen äiti ja nössö isä, mikä on ajanut hänet haaveilemaan hoivaavasta äidistä ja vahvasta isästä, jonka voittamisessa olisi ideaa.
Kunnon psykoanalyytikko tulkitsee Oidipus-kompleksia mistä tahansa tarinasta, mutta SAO:n kohdalla yhteys on maallikollekin melko ilmeinen. Nykyaikaisempaa olisi kuitenkin tarkastella asetelmaa erilaisten narsismin teorioiden kautta, eli sitä millä tavalla ja mitä ominaisuutta kukin hahmo palvoo meidän sankarissamme, minkälaista huomiota hän saa heiltä ja kuinka erilaiset säännöt eivät koske häntä. Mutta tämä kaikki oli nyt vain vahvistusta sille mitä kirjoitin aikaisemmin: ”koko sarja on oikeastaan 15-kesäisen pojan märkä uni, mutta mitäs väärää siinä on”. Oli se uni sitten Oidipus-fantasia tai itserakkauden ylistys.
Ihan hyvää analyysiä tuolta kannalta, mutta mun on vaikea kuitenkaan kuvitella että sarjan suosion _varsinainen_ syy olisi kuitenkaan minkään oidipaalisen fantasian nappiin toteuttaminen. Ainakin oma suhtautumiseni SAO:on on vähänkuin Guilty Crown toiseen potenssiin: sarjalle pitää antaa todella paljon anteeksi että siitä pystyy nauttimaan, mutta kunhan sulkee silmänsä kaikelle typeryydelle niin sarjan parissa on varsin viihtyisää ja kuvittelisin että suurin osa omasta ikäluokastani etenee sarjan kanssa samalla mentaliteetilla.
Toki hirmusuosioon varmaan mahtuu monelaista muutakin katsojaa ja toisaalta tuskinpa esimerkiksi sen Kotakun traagisen ”smartest anime in years”-artikkelin kirjoittaja mikään 15-vuotias oli, animesta vaan melko pihalla.
SAO kuitenkin tarjoaa paljon kaikkea sellaista mitä nykyanimessa harvemmin nähdään. Setting on kiinnostava, ajankohtainen ja (ainakin toistaiseksi) vähän käytetty. Kirito tuo kontrastia moesarjojen vässykkäpäähenkilöille vaikkei varsinaisesti sitä GARia Gary Stuhun laitakaan, ja tossa Asunakuviossa oli mun mielestä hirveän piristävää mitenkä pääpari sai toisensa ihan kunnolla jo ennen sarjan puoltaväliä sen sijaan että sarja olisi noudattanut perinteistä ranobekaavaa missä kierrellään ja kaarrellaan ja äksyillään ensin 20 kirjaa ja sitten pussataan lopussa. Toki tuohon kai vaikuttaa se, että ykköskirja taisi olla ihan standalone-teos ilman suunniteltua jatkoa ja Kawahara pääsi kirjoittamaan lisää vasta sitten Accel Worldin menestyksen myötä. Kääntöpuolena tuo kyllä aiheutti sovituksessa sen alkujaksojen ihan kamalan irrallisuuden ja hajanaisuuden.
Nyt loppua kohden usko sarjaan alkaa kyllä pikkuhiljaa rakoilemaan ja aina kun sarja asettaa Kiritolle taas jonkun uuden mahdottoman haasteen mistä kukaan ei ole aiemmin selvinnyt naama kyllä kohtaa kämmenet varsin nopeasti deusexmachina-ratkaisua ennakoiden, mutta onneksi se on kohta ohi.
Uskon kyllä että SAO tullaan muistamaan vielä pitkään ja saattaisin itsekin sen heittää sinne alimmalle kuriositeettiriville jos kasaisin sellasta /a/-suosittelucharttia, lähinnä just tuon omaperäisen asetelman vuoksi, vaikka potentiaalista jäikin suuri osa käyttämättä.
Eihän nämä .hackit ja Ragnarok Onlinet ole tosiaan olleet yhtä onnistuneita settingeiltään. Guilty Crownilla ja SAO:lla oli melkoiset erot myyntimäärissä eli jotain eroa niillä on ”suurille massoille”. Oidipusfantasiaa on ainakin noin yleisesti kehuttu ihmisen perusolemusta koskettavaksi, mutta kyllä itsekkin nojaan enemmän sen puolelle, että näinä MMO-aikoina ihmiset löysivät sarjasta paljon samaistuttavaa.
Mutta entä sitten jos jatkamme Oidipus-analyysia tämän viikon jakson(24.) pohjalta?
Tarkoittaako tämä sitä että jo kompleksinsa oman isähahmonsa kanssa selvittänyt Kirito ottaa kokemuksestaan mallia ja voittaa helposti selvästi pahasti kompleksissaan puoliväliin jääneen tämänhetkinenpahis-jätkän, joka yrittää rakentaa itselleen jumalallisen isähahmon roolia?
Niin, siinä tuli mielenkiintoinen tilitys tämän henkilön osalta, jota kutsuin isäkorvikkeeksi, ensimmäistä isähahmoa kohtaan. Jos jatkamme psykoanalyysilinjalla niin tässähän Kirito projisoi omat isätraumansa tähän hahmoon, ja asiaan tietysti kuuluun että nuo epätoivotut osat tuhotaan. Voisi kai vetää myös sen projisointikortin, että Kirito itsekkin olisi halunnut tehdä samanlaista seksuaallista väkivaltaa Asunalle kuin kyseinen herrasmies. Näistä ikävistä mietteistä pääsee eroon kun projisoinnin kohde tuhotaan ja itseen jää vain hyvät asiat jäljelle. On vaikeaa nähdä sitä ”pahista” oma itseisenä hahmona kun hän oli niin surkea. Pahis tosiaan vain kantoi Kiriton kaikki pahat puolet.
Tätä näkemystä vahvistaa se kuinka tuo alkuperäinen isähahmo vielä palasi kehumaan Kirito-poikaa ja moittimaan sitä toista. Jännää oli myös, että kuinka Kirito ei vain yksinkertaisesti rikkonut sääntöjä samaan tapaan kuin SAO:n lopussa vaan nyt hän loggasi GM-accountille eli tuli isäksi, joka siis on siis Oidipus-fantasian täyttymys. Ja isä vieläpä ojentaa hänelle Siemenen, josta nyt sitten ilmeisesti Kirito voi luoda samaan tapaan oman pelimaailman kuin Isä eli hänen ei tarvitse enää pelata isän säännöillä. Tämä olisi se varsinainen Oidipuskonfilktin ratkaisu.
Onneksi en ole mielipiteistäni tilitysvelvollinen blogirinkirunkulle. Voinkin kaunistelematta ja perustelematta sanoa sarjan olevan paskaa.
En itseasiassa oikeastaan ottanut kantaa siihen oliko sarja nyt hyvä vai huono. Onko sillä edes väliä.