No Game No Life
No Game No Life on erittäin samankaltainen sarja kuin Mondaiji-tachi ga Isekai kara Kuru Sou Desu yo?, joka tuli tuossa vuosi sitten. Samankaltaisiksi sarjoiksi voisi myös nimetä Kaijin, Liar Gamen ja Gamble Fishin. Kaikissa pelataan oma keksimiä pelejä maailmassa, jossa normaalit säännöt eivät pelaa. Nogenorassa ja Mondaijissa päähenkilöt päätyvät ihan oikeasti toiseen maailmaan, kun taas muissa sarjoissa päähenkilö ajautuu velkojen tai koston takia absurdiin varjomaailmaan, jossa kaikki asiat ratkeavat ja eteenpäin pääsee vain pelaamalla pelejä ja voittamalla. Pelit ovat täysin tuulesta temmattuja tai sitten tuttuja pelejä erikoisilla säännöillä.
Mutta ah ne pelit. Sääntöjen miettimiseen ei kannata käyttää liikaa ajatusta. Sillä ei ole mitään väliä, sillä pelit voitetaan yleensä huijaamalla tai löytämällä joku porsaanreikä. Olennaista on, että pelit ovat törkeän viihdyttäviä ja jännittäviä, onhan niissä panoksena aina koko elämä. Pelien psykologista puolta kuvataan paljon enemmän kuin itse peliä tai sen mekaniikkaa. Panokset ovat kovia ja vastustajalla on aina etulyöntiasema. Kaikki huijaavat minkä kerkeävät, koska lisätyillä säännöillä normaalista kivi-paperi-sakset -pelistäkin alkaa löytää porsaanreikiä – tai siis ”taktikointi”mahdollisuuksia.
”Kuka näkee vaivaa keksiäkseen nämä säännöt” ”Mikseivät ne vain pelaa normaalisti” ”Eikö tuossa kannattaisi…” ”Mutta jos toi nyt häviää niin tää sarjahan päättyy siihen” ynnä muilla pohdinnoilla pilaat sarjan nautinnon itseltäsi.
Mielenkiintoista on sekin, mikseivät hahmot lopeta pelaamista. Usein he ovat voitolla ja aivan hyvissä asemissa. Mondaijissa, Nogenorassa ja Gamble Fishissä hahmoja ajaa nautinnon halu, he ovat syntyneet pelaamaan. Kaijin ja Liar Gamen päähenkilöt ovat velkaloukussa, mutta voittojenkin jälkeen peli jatkuu, koska Kaiji lahjakkaasti kusee kaiken ja Liar Gamessa moraalihomoillaan.
Shounen-sarjat tietysti ovat pullollaan erilaisia pelejä, joissa päähenkilön pitää voittaa tappelu älyllään. Nämä sarjat eivät ole shounenia vaan seinen-kamaa. Siksi niissä on synkempi tunnelma ja ihmisiä kuolee peleissä. Paljasta pintaa näkyy, tosin vaatteita ei käytetä panoksena tai pelivälineenä Kaijissa (tekijä ei osaa piirtää naisia) tai Liar Gamessa (yrittää olla vakavasti otettava sarja).
Nämä sarjat hellivät luultavasti jollain tapaa katsojansa älykkyyttä. Kun päähenkilö keksii pelin idean ja selittää, miten oikein voittikaan, pääsee katsojakin osalliseksi tähän nerokkaaseen voittoon. Ja tietysti se riemu kun olit voittajan puolella. Tähän päälle vielä se tunnelma, mikä on läsnä urheiluanimeissa, eli hurraava katsomo ja äärilaitaan vedettyjä hahmoja, niin näistä sarjoista nauttiminen on liiankin helppoa (paitsi tietysti tosikoille).
Hymy jota haluat suojella menee joka blogaukseen
Nogenora on näillä näkymin erittäin hyvä sarja. Se ei toivottavasti tule toistamaan Mondaijin virhettä, joka hyvän alun jälkeen alkoi ottaa itsensä vakavasti, ja viimeiset jaksot olivat sekavia. Tähän mennessä näyttää todella hyvältä, sillä Nogenora on lisännyt vain kaasua koko ajan ja mennyt yhä älyttömämpään suuntaan.
Ei kommentteja ;___;