TL;DR: Otakuista
Edeltävät blogaukset olivat aika pitkiä. Yritän tiivistää parille sivulle viihteellisesti eli provosoivasti mistä otakuista on kyse. Edeltävissä oli perustelut, tässä on johtopäätökset höystettynä omilla havainnoillani.
Otaku on siis:
- a person with a strong affinity for fictional contexts
- a person who makes use of fictionalization as a way to possess the object of his or her love
- a person who inhabits not just two but multiple orientations
- a person capable of finding sexual objects in fiction itself
Otakut eivät maanikkokeräilijöitä, cosplayjaajia, perverssejä, pedofiilejä, misogynisteja, misantrooppeja, japanifaneja, hikikomoreita, anonyymejä, skitsoidisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä, autismin kirjon kehityshäiriön omaavia, miehiä tai naisia. He voivat olla toki olla näitäkin asioita. Fictionalization voi ilmetä ja usein ilmentyykin keräilynä tai cosplayaamisena. Tai sitten fictionalization tapahtuu piirtämisellä, kirjoittamisella, säveltämisellä tai sillä kuuluisalla burgeroinnilla. Mutta kaikki figuurikeräilijät eivät ole välttämättä otakuja, he keräävät materiaa eivätkä fiktiota. Cosplay voi olla larppaamista, huomiohuoraamista tai sitä että kaverit pakotti. Otakun kohdalla cosplayssa on kuitenkin kyse hahmon omimisesta. Ei sinänsä ole mitään pakottavaa tarvetta lähteä luokittelemaan että kuka on otaku ja kuka ei. Mutta otaku keräilee/cosplayaa/piirtää/burgeroi juurikin sitä lempihahmoaan, object of his or her love.
Tämä on olennaisinta otakuissa
Otakut ovat kiinnostuneet otakukulttuurista. Japanilaisen kulttuurin ei tarvitse muilta osin kiinnostaa tippaakaan. Yleensä se toki kiinnostaa, sillä sen avulla saa otakukulttuuristakin enemmän irti. Ilmiö on näkyvämpi toisin päin. Kaikki japanilaisesta kulttuurista pitävät eivät ole otakuja, eivätkä sellaisia edes halua olla.
Otakukulttuurin pesäpaikkoja internetissä ovat anonyymyt kuvalaudat. Anonyymiyden syynä on, että otakujen harrastama fiktio kerää vähän ymmärrystä ulkopuolisilta. Toinen syy on, että otakut eivät ole keräilijöitä, heillä ei ole tarvetta esittää kokoelmiaan samalla tavalla kuin maanikoiden. Sen sijaan heillä on tarve esittää fictionalizationin tuotoksia. Kuvalaudan syy on tietysti se, että anime ja manga on visuaalista kulttuuria, jossa kuvat ovat keskeisessä osassa. Ikärajoitetut tai muuten vain umpimieliset sivustot toimivat huonosti otakukulttuurin harrastamispaikkoina.
Murrosikäiset eivät ole otakuja. Heistä voi tulla otakuja tai sitten animeharrastus loppuu murrosiän jälkeen kuten usein on havaittu. Tämä ei tarkoita, että nuoriin harrastajiin pitäisi suhtautua ylimielisesti. Lähinnä tämä tarkoittaa, että pitää tiedostaa että kiinnostus animeen luonnollisesti loppuu murrosiän jälkeen. Nähdäkseni otakut eivät ”parannu” ikinä, vain harrastuksen määrä saattaa vähentyä aikuisiän velvollisuuksien painaessa päälle.
Animeotaku katsoo otakuanimea, jossa on mukana tiettyjä elementtejä. Se on animea otakuilta otakuille. Tämä luultavasti aiheuttaa eniten närää otakujen ja pelkkien animefanien välillä. Animefaneilla ja tavallisilla katsojilla kun on kova tarve pilkata moeotakuanimea ja vastaavasti puolustaa omaa animeaan, joka saattaa olla itse asiassa länsimaisia sääntöjä noudattavaa animaatiota. Tämä aiheuttaa hämmennystä kun länsimaissa anime tarkoittaa Japanissa tehtyä animaatiota, Japanissa kaikkea animaatiota ja otakupiireissä otakuanimea. Tämän takia laudoilla ja muissa otakupiireissä sanotaan, että Muumit ja muut lastenohjelmat eivät ole animea. Ne on tehty lapsille ja kansainvälisille markkinoille. Samasta syystä Cowboy Bebop ja muut jenkkimarkkinoille tehdyt animet ole animea. Tämä toimii onneksi toisinkin päin eli näitä animeita katsovan ei tarvitse pelätä leimautuvansa otakuksi. Ongelma onkin, että näillä harrastajilla/faneilla tuntuu kuitenkin olevan hirveästi sanottavaa animesta. Pahimmillaan he luulevat olevansa jotain asiantuntijoita (Redline on paras anime sitten Akiran), ja kutsuvat itseään jopa otakuiksi.
Otakut eivät ole misogynisteja. Kuinka voisivatkaan olla, jos otakutapahtuma Comiketin kävijöistä 70 % on naisia, vaikka kaikki kävijät eivät tietenkään ole automaattisesti otakuja. Laudat sinänsä ovat täynnä naisvihaa, mutta tässä on kysymys vihaisista nuorista miehistä, jotka pääsevät purkamaan tuntojaan anonyymisti. 2D vs 3D ei tarkoita sitä, että otakut vihaisivat oikeita naisia. Otakuilta vaan puuttuu tietty kiinnostus 3D-maailmaan. Ja otakut eivät jaa maailmaa 2D vs 3D (fiktio vs todellisuus mielessä), vaan tuo kahtiajako on yleensä rölläystä. Oikeat otakut eivät vihaa cosplayta, koska muiden otakujen harrastamaa fictionalizationia. Fictionalizationin kieltäminen olisi koko otakuuden kieltämistä. Terkut !kuvisanimelle ja /a/:lle, pitäisitte ne turpanne kiinni tai menisitte johonkin normihomomestoihin. Muutenkin vihaaminen on otakulle outoa, koska fiktiosta voi olla välittämättä ja todellisuuskin on fiktiota otakuille.
Mistä sitten noita ei-otakuja oikein sitten tulee, jotka kuitenkin luulevat olevansa otakuja? Nähdäkseni osa vain tappaa aikaa animella, se on viihteenmuoto muiden joukossa. Ja hyvä viihteenmuoto onkin, mutta pelkkä animen katsominen ei tee kenestäkään otakua. Pääharrastus isolla osalla suomalaisista miesharrastajista on omien havaintojeni mukaan pelaaminen. Tällä ei sinänsä ole väliä kuinka paljon viettää aikaa minkäkin asian parissa aikaa. Otakuuden päävaatimus on edellä kuvailtu fiktion maailma, jota ei siis pidä sekoittaa todellisuuspakoon. Parhaiten otakun tunnistaakin burgeritasoista eli siitä intohimosta millä animeen syventyminen tapahtuu.
Tässä on kyse elitismistä. Totta helvetissä otakut ovat parempia animeharrastajia kuin muut. Itse asiassa otakut ovat ylipäätään parempia ihmisiä, joiden mieli toimii vaativammalla tasolla. Se on taso jota kannattaa tavoitella. Otakut ovat korkeintaan harmistuneita muista animeharrastajista. En itsekkään ole kovin innostunut animefaneista, jotka välillä täyttävät keskustelut itkullaan fanservicestä. Mutta muilla animenharrastajilla on tapana vihata otakuja. Perimmäinen syy on varmaan se, että ne raiskaa sun lempparisarjan. Otakuille pornon piirtäminen ei ole sarjan hahmojen häpäisyä, sillä se on fiktiota. Tästä raivostuva sekoittaa todellisuuden ja fiktion.
Ihanat sentou bishoujot ;___;
Huolestuttaako, että oletko otaku? Sitten et varmaan ole otaku. Määrittely sarjojen perusteella on hankalaa. Pelkästään otakuanimea on valtava kirjo nykyisin ja tähän päälle vielä kaikki muut median muodot. Mutta tällä kaudella selkeitä sentou bishoujo animeita olivat seuraavat: DxD, Rinne, Symphogear, Moepiraatit ja Aquarion. Otakugenrejä on muitakin kuin vain sentou bishoujo, kuten yaoi ja mecha.
Tämä todellisuuden ja fiktion puuttuminen on useimmille vaikea käsittää. Kyseessä on kuitenkin melko selkeä asia. Uskovaiset elävät siinä käsityksessä todellisuutta ohjaa joku yliluonnollinen voima, joka tuomitsee ihmiset heidän kuoltuaan. Tässä on kysymys vakavasta todellisuuden ja fiktion sekoittamisesta. Pahinta on, että uskovaiset eivät tiedosta sotkevansa fiktiota ja todellisuutta. Tiedeuskovilla ei mene sen paremmin. He uskovat tietävänsä miten todellisuus toimii sijoittamalla siihen eri teorioita. He sentään muuttavat käsitystään todellisuudesta säännöllisin väliajoin (ilman tätä seikkaa hehän olisivat uskovaisia). Todellisuuteen uskotaan silti todellisuutena, vaikka tiedetään aivan hyvin että muutaman vuoden päästä tämä todellisuus on saatettu todistaa fiktioksi. Uskovaiset tietävät että jumala on olemassa ja ateistitieteilijät tietävät ettei häntä ole olemassa, ja he käyttävät näitä käsitteitä ihan tosissaan. Otakut tietävät aivan hyvin ettei tsunderea ole olemassa, mutta käyttävät käsitettä silti. Otaku tuskin osaa vastata kysymykseen jostain jumalasta, koska se on todellisuutta ja fiktiota sotkevien hörhöjen käsite ja muutenkin tosi epäolennainen asia. Mielestäni on siis suorastaan ihmeellistä, että joku viitsii puhua todellisuudesta ja fiktiosta vastakkaisina asioina, koska ne toimivat samanaikaisesti. Ja tämän seikan tiedostamisen takia, suoraan Saitoa lainaten, otakut tietävät kaikista parhaiten mitä todellisuus on. Todellisuuden pohtiminen on toki vaivannut filosofeja aina, eikä tämä seikka tee otakuista erityisiä. Seksuaalisuuden sitominen fiktioon tekee.
mmh jos puhuu animeotakuista niin kannattaa sanoo animeotaku, noi tuntomerkit ja muut ei tod koske läheskään kaikkia otakutyyppejä, aattele vaik rautatieotakuja tai militääriotakuja.
muutenki musta otaku on vaan parempi kääntää nörtti ja jättää siihen, konnotaatiot on melkein täysin samat ^^;
Kuten siellä ensimmäisessä blogauksessa oli, rautatieotakut ovat jotain otakun ja maanikon väliltä. Ihan kiva jos sinusta otaku on hyvä kääntää nörtiksi, mutta itse luotan tähän Saito Tamaki heppuun. Ja sitä paitsi eihän otakulla ja nörtillä ole ollenkaan samat konnotaatiot. Nörtti viittaa vain innokkaaseen harrastajaan, eikä näin ollen viittaus edes maanikkoon.
nojaa maanikoille on jo sana, マニア joka vastaapi käytöltään about enkun maniaccii. ehkä otaku on kyl vähän vahvempi sana ku nörtti, ehdotankin suomenkieliseksi vastineeksi supernörtti, ällönörtti tai jättinörtti. pick your poison.
btw ei yllätä toi alemmasta kommentista bongattu tieto et kirja on 10 vuotta vanha, sanojen merkitykset on kerenny muuttuu siinä ajas aikasta paljon.
Kirja on psykiatrian kirjoittama, sen nimessä on psykoanalyysi ja luvun nimi oli psykopatologia. Tässä ei ole nyt kyse semantiikasta, eikä sitä ole kukaan kiistämässä. Peliveto tässäkin tapauksessa on sotkea japania, suomea ja englantia. Otakua ei pidä mennä sekoittamaan nörttiin, sillä otakulla on erityinen psykopatologia. Otakun käännöksestä voidaan toki keskustella, sillä Saito itsekin käyttää lainausmerkkejä vertaillessaan ulkomaalaista otakusta ja japanilaista otakua. Itse en käännökselle tarvetta näe.
Se että kirja on 10 vuotta vanha tuli kyllä esille noissa aikaisemmissa blogauksissa. Olisitko sen verran kohtelias, että lukisit nuo aikaisemmat blogaukset läpi ennen kuin kommentoit?
Sokeiden maailmassa yksisilmäiset ovat joko kuninkaita, maalareita tai heillä on vahva lääkitys.
Pari viimeistä blogausta ovat olleet tosi mielenkiintoisia, vaikka aika rankkaa luettavaa ovatkin olleet. Omasta mielestäni käsitellyn kirjan näkemyksissä näkyy että kirja on 10 vuotta vanha. En tiedä onko käsite otakusta muuttunut miten vai onko määritelmä vain kokenut inflaatiota viime vuosina. Japaniharrastuskulttuuri on ainakin muuttunut hyvin paljon. Itselleni jäi monta kysymystä, mutta en odota että pystyisit niihin vastaamaan kyseisen kirjan tai oman näkemyksesi perusteella, mutta jotain pohdittavaa kuitenkin.
Aikaisemmassa blogauksessa mainitsit kuinka otakuna olemiseen kuuluu kriittisyys, mikä erottaa otakun fanista. Onko mahdollista, että otakulla on ”heikkoutensa”, joka saa hänet ”fanittamaan” ja menettämään kriittisyytensä (samaistuminen, eläytyminen yms.)? Myös kuuluuko otakun kriittisyyteen, että otaku katsoo kaikki ne mielestään huonotkin sarjat, jotta voi kritisoida ja analysoida niitä? Eräs animeblogaaja ainakin mainitsi kuinka huonot sarjat ovat animeblogaajille parasta, kun he pääsevät ”kritisoimaan” niitä.
Sanoit että otakuna olemisessa on kyse tietyllä tavalla elitismistä. Tuli mieleen kun Motivaatio-blogauksessa mainitsit kuinka kilpailuhenkisyys on osa nykyaikaista japaniharrastamista. Kuuluko otakuna olemiseen kilpailuhenkisyys? Eli kenellä on paras blogi, eniten sarjoja katsottuna tai kenen doujinit myy eniten Comiketissä? Vai johtuuko tämä ilmiö vain lautalijoiden huonosta itsetunnosta ja pitää aina päästä tuomaan esiin oma paremmuutensa. Myös kuuluko otakuna olemiseen ”voimatasojen piilottaminen”?
Animeissa on aina nähty hahmoja jotka kutsuvat itseään ja/tai toisia otakuiksi. Genshiken tulee varmaan monelle ensimmäisenä mieleen ja hahmot vastaavat ainakin jollain tasolla blogauksissa esiin tuotuja määritelmiä. Osaatko mainita muita esimerkkejä japaniviihteestä, joissa tulisi hyvin esille ”otakumaisuus” näin referenssinä blogauksellesi? Onko esimerkiksi Kirino mielestäsi otaku vai vain pakkomielteinen fani?
Kirja on tosiaan vanha jos miettii animen kehitystä ja tämä käsittelee ennen kaikkea vaan sentou bishoujo otakuja. Onneksi psykopatologiassa ei ole yhtä kova kehitys. Kirjan 2006 painoksessa on uusia kommentteja Saitolta, eikä hän näissä ainakaan kiistä näkemyksiään, mutta mainitsee että tyttöpelit olisivat merkittäviä uuden ajan ilmiöitä.
Saito ei ilmeisesti tarkoita kritiikillä pelkkää arvostelua vaan eräänlaista luovuutta joka tekee ”burgeroinnista” mahdollista. ”When otaku engage in critique, their passion also merges with their enthusiasm for possesion through the creation of new fictions”. Kyseessä lienee se, että huonous ei haittaa otakua. Otakut näkevät sarjan huonot puolet, esimerkiksi Symphogear ja DxD olivat täyttä kuraa, mutta niissä löytyi kaikki otakuanimelle tyypilliset piirteet, jonka takia ne katsoi erittäin mielellään. Maanikolle/fanille kaiken pitää olla kohdallaan, mutta otakulle sarjan fiktiiviset asiat ovat tärkeämpiä. Blogauksessa kriittiset näkemykset ovat tosiaan suosituimpia, mutta otakut pystyvät kritisoimaan myös sarjoja joista pitävät. On tietysti helpompaa kritisoida sarjaa josta ei pidä.
Voimatasojen piilottamisesta voisin blogata erikseen, sehän on otakut vs ulkomaailma juttu. Otakujen välinen kilpailuhenkisyys ei kohdistu materiaan vaan sarjan fiktiivisyyteen eli kuka burgeroi syvällisemmin. Niinkuin esim. Genshikenissä on kuvattu, doujineista saatu tuotto on sivuosassa. Tärkeintä on että kenen tekemä fiktio myy parhaiten eli on parasta fiktiota fiktiosta. Siinä Motivaatio-blogauksessa totesinkin, että katsotuilla sarjoilla ei ole mitään väliä vaan sillä onko niistä jotain tajunnut vai ei. En ollut tätä kirjaa lukenut tuohon aikaan, mutta nyt tajuan itsekkin viitanneeni siihen onko päässyt sarjojen fiktioon sisälle vai ei.
Kirino vs Kuroneko ja heidän välinen väittelynsä on erittäin hyvä kuvaus nykyaikaisesta otakuudesta. Molemmat ovat täysin uppotuneita omaan genreensä ja pystyvät väittelemään näistä vastakkaisista näkemyksistä kiivaasti tuntikausia. Ja silti he ovat ystäviä, koska molemmat ovat otakuja. Ja ennen kaikkea se, että fiktio ja todellisuus erotetaan näissä väittelyissä. Kirino ja Kuroneko loukkaavat toisiaan, mutta vain fiktiivisellä tasolla. Tätä samaa ei todellakaan voi sanoa kaikista vaan moni luulee, että heidän lempisarjaansa kohdistunut kritiikki on kritiikkiä myös heitä kohtaan.
Otakuja kuvaavista sarjoista tuon Ore no Imouton lisäksi on tosiaan Genshiken, jonka Saitokin mainitsee. Samoin Welcome to NHK on hyvää katsottavaa kunhan tajuaa kuka siinä on otaku ja kuka ei. Mangan puolella Otaku no Musume nimensä mukaisesti kuvaa otakuja. Ja tietysti legendaarinen Otaku no Video.
miksei tää anna mun replaa tohon ylemmäs ömhh no tehdään sit näin
no jos halutaan välttämättä puhuu otakusta psykologisena ilmiönä niin on ehkä järkevää erottaa se nörtistä. normi kielenkäytös merkitys on hyvin lähel, ja sillon psykologiat ja psykopatologiat ei liity mitenkään koko asiaan. toi on vaan ton kirjan kirjottaneen heebon 12v sit mutuilemaa vanhentunutta psykosonta teoriaa joka ei vaikuta mitenkään sanan arkikielen merkitykseen tai lähes kenenkään käsitykseen siitä.
et tule löytämään mistään sanakirjasta että EI VOI OLLA OTAKU JOS EI RUNKKAA ANIMELLE!! eikä se todellakaan tule vastaan otakun definiitiossa paitsi kaikkein dorkimmilta wannabe psykologeilta.
Ois se antanut jos oisit painanut oikeeta replynappii. Voithan sinä omaan blogiisi koota sanakirjaselitykset otakulle. Niillä sanakirjaselityksillä ei vaan otakuita oikein syvällisesti ymmärretä. Ja tuota Saito on Japanin johtava psykiatri, joka on kehittänyt hikikomori-termin. Hän voinee siis sanoa sanasen myös otakuista.
sanakirjaselitykset löytyy sanakirjasta. grats satoulle hikikomoritutkimuksesta ja oletetusta johtajuudesta mut se ei liity mitenkään otakuiluun eikä tee hepun teorioista yhtään sen uskottavampia tai ajanmukaisempia. mitä faktoja satoulla on esittää tukemaan käsityksiään otakuuden definiitiosta? näissä artikkeleissa moisista ei ainakaan ole tietoakaan. ehkä luen ton kirjan itse joskus, tarkemmin ajatellen tuskin.
Satuin lukemaan samaisen kirjan parisen päivää sitten loppuun, ja vaikka minun kohdallani freudin fallosten kanssa sohiminen lähinnä nostatti kulmakarvoja, on se ainakin omiaan yrittää selittää sitä perustavanlaatuista syytä miksi aikuiset miehet fanittavat animetyty-sarjoja ja sivumennen myös ehkä koko brony-ilmiönkin – joka on ehkä lähin vastine otakuihin, ainakin mitä tulee vahvaan vastareaktioon. Mitenkä moe ylipäätänsä toimii My Little Ponyn kohdalla?
Satuitko olemaan kenties se kuka suositteli tätä tuolla !kuvisanimella? Kiitoksia jos olit. Kulmakarvat saattoivat tosiaan nousta kun Saito ei hirveästi psykoanalyysinteorioita vääntänyt rautalangasta. Onneksi runsaat esimerkit mitä hän käytti auttoivat ymmärtämään mitä hän haki takaa.
Olen vain muutaman jakson katsonut, mutta voin koittaa jotain ajatuksia heittää. My Little Ponysta. MLP on hyvin erinlainen kuin muut otakugenret. Se on ensinnäkin suunnattu lapsille toisin kuin sentou bishoujo- tai muut otakusarjat. Lisäksi hahmot ovat eläimiä. Animessa ei ole juurikaan eläimiä, korkeintaan kissankorvat ja häntä löytyvät. Kyseessä saattaa olla länsimaisten Disneykasvattien nuoruuden haaveilua. Jos halutaan mennä täysin Freud-linjalle niin seksualisoimalla ponit on kyse trauman työstöstä. Samalla tavallahan myös Saito perusteli sentou bishoujon genren syntymisen. En nyt käy kuitenkaan Lauren Faustia analysoimaan, mutta näyttäisihän hänellä olevan selviä manga- ja animemaisia taipumuksia. Itse sarja todistettusti mahdollistaa fiktionaalisen sisällön luomisen eli se on ilmaisultaan rikkaampaa kuin länsimainen animaatio yleensä. Useinhan nuo lastenohjelmat ovat vain lelumainoksia, eikä niistä ole mahdollista repiä vaikutteita otakumaisiin fiktioprosesseihin. Nähdäkseni MLP on siis otakugenre, koska kyllä niillä tyypeillä näkyisi olevan lautahavaintojen perusteella fiktiossa elämisen tasot ja niille masturbointi kohdallaan. En osaa sanoa, mikä se itseasiallinen moe tässä on. Ponit ovat ainakin nuoria ja söpöjä eli pedofiliasta olisi kyse, mutta he eivät taistele(?) joten homo, sadismi, masokismi perversiot jäisivät uupumaa tältä osin. Kyseessä saattaa olla myös joku furryn alagenre, mutta näitä on niin pirun hankala analysoida kun en itse noita harrasta.
”Otaku are immature human beings who have grown up without being able to let go of infantile transitional objects such as anime and monsters. They avoid contact with reality for fear that it will harm them and instead refuge in a world of fiction. They are afraid of adult relationships, particularly sexual relationships, and find sexual stimulation only in fictional constructs. In psychiatric terms they would be classified as schizothymic.”
Tamakilta, ja sitten Animen Tasot -blogauksessasi:
”Samaisessa teoksessa Hägglund toteaa täysin suoraa, että teini-ikäiset eivät voi tehdä taidetta – -”
Esitän näihin näkemyksiin pohjaten ajatuksen liittyen pohdintaasi siitä, onko anime taidetta: OTAKUanime ei ole taidetta.
Yllä oleva on siis stereotypinen määritelmä, jota Saito lähti analysoimaan ja sitten esitti oman versionsa. Hägglund tarkoittaa, että teini-ikäisten taide ei ole pysyvää vaan se on nuorusikäisen mielen liikkuvuuden ansiota. Aikuisen mieli ei normaalisti tähän taivu ja taitelija joutuu näkemään vaivaa sen eteen kun taas nuoruusikäiselle se tulee tavallaan itsestään. Otakutaide on aikuisten tekemää, että sinänsä se on oikeaa taidetta. Pitäisi lukea Hägglundin kirja uudestaan tältä näkökantilta. Saito toteaa, että otakut ovat murrosikäisiä, mutta pitääkö myös Hägglundin oikeita taitelijoita murrosikäisinä tai pikemminkin murrosikäisen mielen liikkuvuuden omaavina?
Taisin nopeasti ajatella tuon erittäin mustavalkoisesti. Vaikka juuri luin että ainakaan niin otakut eivät toimi.
Ehkä otakuus, ja fiktio eli taide on uskonnon, tieteen ja tyhjyyden leikkauspisteessä.Fiktiossahan voi olla täysin kuvitteellisia jumalia ja täysin kuvitteellista tiedettä.