Hiroki Azuma – Otaku: Japan’s Database Animals
Hiroki Azuma on käsittääkseni ykkösnimi mitä tulee japanilaisen populaarikulttuurin kritisointiin. Tämä hänen Otaku-kirjansa on bestselleri ja ilmeisesti myös paras tai ainakin suosituin otakuja käsittelevä kirja. Azuma on siis se tyyppi, joka kutsutaan puhumaan kun tarvitaan joku kommentoimaan otakuja tai japanilaista nykykulttuuria yleensäkin ja hän on myös itse otaku. Tunnettu hän lisäksi siitä, että hän kitisee otakuanimuuden paskuudesta ja kuinka sillä ei maailmaa valloiteta. Tästä syystä hän varmaan osallistui Fractalen, tuo floppisarja jonka piti pelastaa anime, tekemiseen, mikä toimii hyvä muistutuksena siitä että kriitikon kannattaa pysyä kriitikkona.
Kirjan suosio on helppo ymmärtää, sitä ei ole kirjoitettu akateemikoille vaan taviksille. Valitettavasti minussa on akateemikon vikaa, joten en oikein pitänyt tästä kirjasta, joka tykittää melkoisia väitteitä perustelematta niitä sen kummemmin. Paras lienee otakujen vertaaminen huumeiden käyttäjiin, koska kivojen kuvien katsominen aiheuttama fiilis on samankaltainen siihen mitä huumeet aiheuttavat. Kirja onkin melkoisen arvolatautunut, Azuma ei pyri ymmärtämään vaan vaikuttamaan. Hän esittelee kirjassa omia teorioitaan melkoisella kunnianhimolla, mutta hääppöisin perustein.
Azuma continues to hope for the possibilities of change. Although he recognizes that the situation is in fact bleak (people are being animalized after all), Azuma believes he is doing something about it.
Azuma lainaa Kojeven teoriaa, jonka mukaan ihmisistä on tullut postmoderneina aikoina eläimiä. Kyseessä lienee ihan kiva filosofinen teoria, mutta otakujen ja muiden kuluttajien kutsuminen eläimiksi ei nyt oikein omaan korvaani kuulosta hyvältä vaan humanistihippien kitinältä. Azuman kirjaa vaivaakin se, mikä tuntuu vaivaan filosofeja, kriitikkoja ja muitakin älykkäitä yleensä: tiedetään kaikesta kaikki, mutta ei oikeastaan mistään mitään. Tällaiselle jonkin verran talouteen ja psykologiaan perehtyneelle tekee pahaa lukea Azuman talouskäsityksiä, hänen termien lainausta psykologiasta ja hänen HTML-koodausta käsittelevä luku on suorastaan nolo.
Lukijan kannattaa muistaa, että yksilön psykologia ja psykopatologia ovat hyvin eri asia kuin kulttuuripsykologia josta Azuma puhuu. Ylipäätään kaikkiin hänen psykologiakommentteihinsa kannattaa suhtautua varauksella. Hän mielestään Tamaki Saiton teoria on otakuseksuaalisuudesta väärä, koska se on liian monimutkainen. Hän mielestään asia on paremmin selitettävissä ”animalization” teorialla eli että otakut erottavat eläinten tarpeet ja ihmisten halut toisistaan. Kiva ja helppo teoria, mutta muistuttaa jälleen minua siitä miksi en lue filosofien kirjoja vaan psykiatrien ja psykoanalyytikkojen teoksia. Yllättävää on myös, että Azuma kutsuu itseään historioijaksi, mutta hänen historiakatsauksensa on melko kapea ja rajoittunut.
Ei tämä kirja ja jätkä kuitenkaan ihan mahdoton ole, vaikka pinnallisuus ja asennevammaisuus vähän vaivaakin. Hänen narratiivisuutta ja postmodernismia käsittelevät osat ovat ymmärtääkseni ok, mutta toisaalta en ole näihin teorioihin juuri perehtynytkään. Esittelen kirjan mielenkiintoisimmat kohdat (Lue : kohdat joista olen samaa mieltä).
Otakujen pukeutumistyylistä Azuma ei mainitse mitään.
Azuma selostaa pitkät pätkät siitä kuinka otakukulttuuri ei itse asiassa ole japanilaista vaan jenkkiläistä alkuperää. Tämä on tietysti totta, mutta ilmeisesti japanilaisille tämä on yllättävä seikka. Suomalaisille tämä seikka tuskin on epäselvää, sillä onhan Japani paljon länsimaisempi kuin Suomi. Azuman selitykset tästä Japanin länsimaistumista toisen maailmansodan jälkeen eivät kuitenkaan ole kovin hyviä, kannattaa Doin kirja lukea jos syvällisempää selitystä haluaa.
From the beginning the sense of realism in otaku genres has been weak; in many cases, even original works create worlds through citation and imitation of pervious works. Without reference to the real world, the original is produced as a simulacrum of preceding works from the start, and in turn the simulacrum of that simulacrum is propagated by fan activities and consumed voraciously. In the other words, irrespective of their having by an author, the products of otaku culture are born into a chain of infinite imitations and piracy.
Tätä asiaa ei voi liikaa painottaa. Lehtisen Animen Ajassa tämä tulee hyvin ilmi. Anime on itseään kopioivaa, eikä sen kohdalla oikein voida puhua alkuperäisestä teoksesta tai tekijän tahdosta. Otakukulttuuri poikkeaa tässä mielessä täysin muista kulttuurimuodoista. Kopiolla, jäljitelmällä, parodialla tai millä tahansa väännöksellä on sama arvo kuin alkuperäisellä, jos alkuperäisyydestään voidaan edes puhua. Azuma perustelee tai pikemminkin selventää tätä asiaa läpi kirjan nimessäkin mainitulla ”database” teorialla.
The second postmodern characteristic of otaku culture is the importance placed on fiction as a mode of action for the otaku. This attitude determines not only their hobby but also how they relate to people. In many cases, the human relations of the otaku, detached from the relations of workplace and family in the so-called social reality, are determined by an alternate principle for which fictional anime and games form the seed. The generation older than the otaku see this behavior only as retrograde, immature acts of the moratoriamu period: this is the source of much friction.
Kuten Saito-blogauksista muistamme, fiktio on kaikki kaikessa. Azumakin on sillä linjalla, että otakuus on valinta, eikä suinkaan mielenterveyshäiriö. Ja tämä pointti, että otakut kyllä osaavat kommunikoida ainakin keskenään, mutta vanha sukupolvi ei tätä ymmärrä. Vanha sukupolvi ei ole postmodernia.
Otaku shut themselves into the hobby community not because they deny sociality but rather because, as social values and standards are already dysfunctional, they feel a pressing need to construct alternative values and standards.
Jatkoa edelliseen. Otakujen mielestä päivän lehden lukeminen, äänestämään jonottaminen ja muu normihomoilu on vääristynyttä. Kommunikointia voi äänestysjonon sijasta harrastaa doujin-jonossa. Jos netti lasketaan kommunikointivälineeksi niin otakuthan ovat erittäin sosiaalisia. Ja vaikka ei laskettaisikaan, niin off-line tapaamiset yms. kokoontumiset ovat sitä oikeaa sosiaalisointia. Azuma ei siis allekirjoita väitettä otakujen epäsosiaalisuudesta, mutta hänen mielestään otakujen kommuninkointi on epäihmismäistä, jolla hän viittaa mainittuun animalization teoriaan.
Näissä on itseasiassa Azuman mukaan melkoinen ero
Tärkeää on Azuman otakujen jako kolmeen eri sukupolveen. 1960-luvulla syntyneet ovat ensimmäinen sukupolvi, jotka katsoivat teininä Battleship Yamatoa ja Gundamia. Toinen sukupolvi tästä kymmenen vuotta myöhemmin, joka pääsi nauttimaan erilaisista animesta ja kypsytti ensimmäisen sukupolven aloittaman otakukulttuurin. Kolmas sukupolvi on 1980-luvulla syntyneet ja heidän määrittävä animensa on Neon Genesis Evangelion. Azuma toteaa vaatimattomasti Evangelionin aloitti koko nykyisen otakukulttuurin. Evangelion ei keksinyt moea, mutta Azuman teoriaa käyttäen, se loi moepiirteiden tietopankin. Evangelionin ja Gundamin välillä on se ratkaiseva ero, että Gundamissa on maailma tärkeää. Evangelionissa hahmot. Niiden narratiivisuus on täysin erilainen. Gundamin aikalinjat eivät kiinnosta kolmannen sukupolven otakuja, joille empatia hahmoja kohtaan on tärkeämpää.
En valitettavasti tunne olevani niin perehtynyt narratiivisuusteorioihin, että kehtaisin alkaa käymään läpi Azuman teorioita, vaikka hän selittää ne erittäin helppotajuisesti. Mutta mainittakoon, että tietopankkiteoria selittää sen, miksi meillä on esimerkiksi Rei-klooneja. Rei-kloonit eivät itse asiassa ole klooneja. Ne ovat lainauksia, vaikutuksia, parodioita. Ja tämäkin selitys on Azuman mukaan riittämätön. Otakukulttuurissa alkuperäisen tekijän määrittely on mahdotonta. Joku voi tehdä Rei-kloonin, vaikka ei olisi edes nähnyt Evangelionia. Tämä on mahdollista, koska moe-tietopankkiin on tallentunut Reihin liittyviä moe-elementtejä: hiljainen persoonallisuus, siniset hiukset, valkoinen iho, mystinen voima.
Rei-kloonit eivät Azuman mukaan ole klooneja, koska kopiointi, jäljittely, parodiointi ovat liian yksinkertaisia selityksiä.
Tämä kuulostaa aika typerältä, mutta sen kautta on hyvä ymmärtää länsimaisen ajattelun rajoituksia. Länsimaissa kun Harry Potter-kloonit ovat selkeästi Harry Potter-klooneja. Otakukulttuurissa klooneja ja alkuperäistä ei pysty erottomaan toisistaan, sillä molemmilta puuttuu perusta. Tämä liittyy taas vahvasti yllä mainittuun seikkaan, että otakukulttuuri on yhtä ”piratismia”, jossa alkuperäisetkin tekijät piratisoivat omia tekeleitään. Katso tosi selventävä kuva alta. Vain otakukulttuurissa kopiot ja alkuperäiset voivat olla rinnakkain, eikä peräkkäin.
Azuma selventää otakukulttuuria käsittelemällä pelejä. Alla olevasta kuvasta on nähtävissä, että meillä on peleissä peruselementit tietovarasto joista koostetaan simulacra, joka alun perin Platon mukaan tarkoitti kopiota alkuperäisestä. Platonin ajatusta korjasi Jean Baudrillard, jonka mukaan kyseessä ei ole kopio vaan oma todellinen teoksensa ja Azuma vie tätä ajatusta eteenpäin. Tietovarastosta, joka tässä yhteydessä on siis ihan konkreettinen pelin eri elementit, koostetaan valmiita tekeleitä. Tuo tietovarasto on kuitenkin ajatustasolla käsitettävä niin, että Rein myötä sinne tallentui Rein moe-elementit, joita sitten jatkossa alettiin käyttää. Tärkeintä on, että otakukulttuurissa kaikki käyvät näihin tietovarastoihin kiinni, ei suinkaan vain alkuperäinen tekijä. Azuma käyttää esimerkkinä MAD-videoita, jossa alkuperäismateriaalin käydään kiinni, se hajotetaan ja koostetaan uudestaan.
Peleistä hän jatkaa vielä mielenkiintoisesti käsittelemällä sitä ristiriitaa, että dating sim-peleissä vannotaan jokaisen tytön reitillä ikuista ja ainoata rakkautta, mutta silti käydään joka tyttö läpi. Azuman mielestä tämä johtuu siitä, että tytön A reittiä pelataan persoonallisuudella A, tyttö B reittiä persoonallisuudella B jne. Toisin sanoen hän perustelee dating sim-pelien logiikan dissosiatiivisella identiteettihäiriöllä tietenkään viittamatta varsinaiseen häiriöön vaan lähinnä logiikkaan sen taustalla. Ristiriidat pystytään välttämään tällä tavoin.
Azuma käsittelee myös moeta erittäin paljon, ja kuinka se on pohja kaikelle animelle nykyisin. Ja huom, se moe ei tosiaankaan ole piirrostyyli vaan Azuman mukaan: ”Various traits related to manga and anime characters and defined as desirable by otaku”. Kirjan kääntäjän huomatauksen mukaan moe tarkoittaa otaku jargonissa vahvaa sympatian tunnetta animehahmoon. Edelleen kääntäjän mukaan otakumaailmassa moe on tullut tarkoittamaan kaipausta jotakin tiettyä kohtaan, mikä on jo vähän parempi määritelmä. Kääntäjä pohtii pitäisikö moe kääntää ”lust” tai ”affect”, mutta he ovat tietenkin jättäneet termin kääntämättä. Lust olisi mielestäni hyvä termi, jos tarkoitetaan saksan ”lust” sanaa, joka tarkoittaa desiren lisäksi pleasurea kun englannin lust tarkoittaa pelkästään himoa. Suomen mielihyvän ja intohimon sekoitus voisi olla hyvä käännös, jos sitä lähtee miettimään, tosin pelkkä himokin on sanana monipuolisempi kuin englannissa, jolla voi viitata moniin eri asioihin.
Azuma kirjoittaa, että Evangelioniin ei ole tulossa jatkoa. Mutta hänenkin mielestään Evangelion on merkittävin anime, joka aloitti uuden otakusukupolven.
Hyvää kirjassa on myös se, että siinä käydään aikaisempaa otakukirjallisuutta läpi varsin asiantuntevasti, koska suurin otakukirjallisuudesta on Azuman opettajien tai tuttujen kriitikoiden teoksia. Tämä poikkeaa Saitosta, joka elää lääkärimaailmassa. Esimerkiksi tällaista kohtaa Azuma lainaa ja korostaa Okada Toshiolta, joka oli vanhan sukupolven guruja:
”As otaku know they are being tricked, they can be truly emotionally moved”. This has become a pillar of otaku sensibility.
Voin suositella kirjaa, koska se on helppolukuisempi kuin Doin ja Saiton teokset, mutta on silti tarpeeksi syvällinen, että uusia asioita ja teoriaa otakukulttuurista tulee varmasti. Ja ennen kaikkea se on asiallinen kirja otakuista japanilaisen kirjoittamana. Jenkkien kirjoja otakuista ei kannata lukea ellei ole jenkki. Ja loppuun vielä lainaus otakut narkkareita fadfafasdf:
The otaku behavioral principle can be seen as close to the behavioral principle of drug addicts. Not a few otaku tell a heartfelt story that, having once encountered some character designs or the voices of some voice actors, that picture or voice circulates through that otaku’s head as if the neural wiring had completely changed. This resembles a drug depency rather than a hobby.
Nämä kirjablogaukset ovat ihan mielenkiintoista vaihtelua, mutta näihin ei yleensä osaa oikein kommentoida mitään. Kiva kuitenkin kun näet vaivaa.
Mitä tarkoitetaan tuolla ”Animalization” eli ihmisten halujen ja eläinten tarpeiden erottamisella? En oikein ymmärrä analogiaa asiayhteyteen. Liittyykö tämä jotenkin kuinka ihmiset ovat kykeneväisiä kontrolloimaan tekojaan (jos nyt oletetaan, että vapaa tahto on näin käytännössä olemassa), kun taas eläimet menevät vaistojensa ja kaavojensa mukaan?
Tuo hahmonkopiointiteoria on ihan mielenkiintoinen. Sinällään vaikea lähteä sanomaan, mitä hahmo(j)a on kopioitu, kun hahmojen ominaisuudet ovat niin pirstaloituneet ja näitä yhdistelemällä saadaan aina uusia hahmoja. Mielestäni kaikki hiljaiset ja mystiset tytöt eivät automaattisesti ole Rei kopioita tai punatukkaiset tsunderet Asuka-kopioita, vaikka ne merkittäviä ilmiön alkuperiä ovatkin. Esimerksiks tuli mieleen Acchi Kocchin Tsumiki, mikä on mielestäni yhdistelmä Nagaton hiljaisuutta, Konatan ulkonäköä, kissätyttömäisyyttä ja sekaan on heitetty ripaus tsundereutta. Näin saadaan aivan uudenlainen hahmo, vaikka käytetäänkin ”kierrätettyä” materiaalia. Tosin valittajat tulevat aina valittamaan kuinka kaikki hahmot on tylsiä kopioita toisistaan ja kuinka ennen oli paremmin.
Ja otakujen vertaaminen huumenarkkeihin on kyllä paskin vertaus ikinä. Narkeilla on poikkeuksetta mielenterveys vituillaan, mahdollisesti ruumiillisia riippuvaisuuksia ja todellisuuden taju kateissa. Otakut sen sijaan ymmärtävät, mikä on fiktiota ja mikä todellisuutta, vaikka siihen uppoutuminen onkin mukavaa. Mentaliteettitasolla vaikutukset ovat myös aivan erilaiset. Tuntuu, että on taas liioittelemalla yritetty saada huomiota.
Kovin moni ei ole näitä kirjoja lukennut, joten en sinänsä oleta kommentointia. Enkä oikeastaan muutenkaan oleta sitä, sillä eivät nämä mitään kiihottavia yhteiskunnallisia asioita käsittele, joihin kaikilla olisi sanottavaa.
Animalization käsittääkseni viittasi siihen, että nykyajan kulutuskäyttäytyminen on eläimellistä, eikä noudata ihmisen tervettä järkeä. Tyydytystä on helppoa saada ja se on standardoitua. Syöminen ja seksi esim. tyydyttyvät pikaruualla ja seksityöläisillä. Tällainen massakulutus on tuhonnut intersubjektiivisuuden ja itsetietoisuuden.
Hahmonkopiointi oli tosiaan se paras anti, sillä olen itsekkin huomannut, että suoran viivan vetäminen alkuperäiseen on mahdotonta. Lisäksi joskus teokset ilmestyvät niin samaan aikaan, että on mahdotonta että ne olisivat kopioineet toisiltaan. Azuma itsekkin käyttää termiä kierrättäminen ja se on melko hyvä termi. Valittajat eivät kuitenkaan tajua, että tämä kierättämällä syntyvät teokset ovat yhtä arvokkaita kuin alkuperäiset teokset. Ajatus tietovarastosta johon moepiirteet ovat tallentuneet ja joista niitä ammennetaan ja koostetaan erilaisiksi kokonaisuuksiksi, auttaa hahmottamaan miten otakukulttuuri toimii. Valittajat luultavasti kuuluvat toiseen sukupolveen tai eivät muuten vaan tajua otakukulttuurista yhtään mitään.
Kirjassa on valitettavasti muitakin ”täkyjä” kuin vain tuo narkkarihomma. Harmillista sillä on siellä myös paljon asiallista kamaa. Kyllä Azuma pääsääntöisesti käsittelee otakuja ymmärryksellä niin kuin esim. tuosta kommunikointipätkästä tulee esille.